nesting

tammikuu 30, 2011

Mies on ryhdistäytynyt. En tiedä onko se raskauden syytä vai mitä. Hän on yli 50 tuntisten työviikkojen lisäksi jaksanut treenata (squash, sali, uinti) säännöllisesti, parantanut ruokavaliotaan huomattavasti ja nyt kaikenlisäksi alkanut siivota paikkoja (!) Vaatekaappi on järjestetty, kesävaatteet ja kirjat ym. pakattu uusiin, kauniisiin laatikoihin vaatekaapin päälle.

Mitä tekee vaimo? Ei merkkejä uusista tuulista toistaiseksi. Aamulla pidin pienen mykkäkoulun, koska mut komennettiin olemaan hiljaa radiosta tulleen käsipallokatsauksen vuoksi. Mutta eipä siinäkään mitään uutta ollut.

Mainokset

minäkö raskaana?

tammikuu 24, 2011

Tajusin tänään, että minusta on kiusallista puhua raskaudestani, sen kulusta ja voinnistani muiden ihmisten kanssa. Ei ihan kaikkien mutta suurimman osan kuitenkin. Niiden kanssa, jotka tietävät taustani ja jakavat kokemukseni jollain tasolla, voin puhua asiasta vaivaantumatta. Pohdin syitä kiusaantumiselleni ja päädyin siihen, että en halua puhua raskaudesta niille, jotka olettavat kaiken menevän hyvin ja pitävät pienintäkin epäluuloa täysin turhana tai älyttömänä panikointina.

Näen itseni ja vatsani peilistä mutta en ajattele olevani raskaana, olen vaan isompi kuin ennen. Olen jotenkin työntänyt koko ajatuksen pois aktiivisesta tajunnastani. Yhtenä iltana sanoin miehelleni, että ”hei, susta tulee pian isä”, ja hätkähdin itsekin kuullessani omat sanani. Sehän tarkoittaa, että minusta tulee äiti.

Emme ole puhuneet paljon käytännön asioista – tuntuu, että se on vielä liian aikaista. Mieheni saa 12 viikkoa palkallista isyysvapaata, joka on silkkaa luksusta. Eilen sain otettua asian esille ja pohdimme sitä, milloin tuo loma on paras pitää. Mutta siltikin koko keskustelu tuntui vähän absurdilta. Voi kun osaisi olla huoleton ja heittäytyä raskaaksi ihan koko kropallaan. En vaan pysty. En vielä ainakaan. Ehkä rakenneultran jälkeen jo?


kokemusta on

tammikuu 15, 2011

Mietin tässä jokin päivä kokemuksiani lapsista. Tässäpä niistä ”merkittävimmät”

* Olin yläasteikäisenä seurakunnan kokkikerhon vetäjänä lapsille parhaan kaverini kanssa. Motivaatio ei löytynyt kristillisistä arvoista vaan ihan puhtaasta kapitalismista. Muistaakseni kaikki meni kuitenkin hyvin – lapset pysyivät kurissa eikä kukaan kuollut ruokamyrkytykseen. Seurakunnan rahoilla tuli ostettua suklaata omiinkin tarpeisiin.

* Lukion jälkeen lähdin au-pairiksi Saksaan, perheeseen jossa oli kolme lasta (3-5-9v). Hoidin pienintä päivät, vaihdoin vaipat, viihdytin ja tein ruoat. Hain keskimmäisen hoidosta ja katsoin vähän vanhimman perään. Äiti oli stressaantunut ketjupolttava liikunnanopettaja, joka teki 15-tuntista työviikkoa. Silloin muistaakseni 38v. Isä ei ollut koskaan kotona kuin viikonloppuisin. Menestyvä nuori, komea, liikemies, 33v, joka ei koskaan tuntunut viihtyvän kotona.  Eikä juuri tuntenut lapsiaan. En pitänyt perheeseen yhteyttä lähtöni jälkeen.

* Opiskeluaikana hain kieltenopettajavaihtoon ulkomaille. Sain päähäni lähteä Islantiin eikä siellä ollut paikkaa kuin ala-asteella. Otin paikan pitkin hampain vastaan – se oli sentään Reykjavikissa. Olin vähän vajaa kolmekymppinen. Opettaminen ala-asteella oli kuitenkin ihan kivaa. Sain omia ryhmiä, sillä opettajat eivät kehdanneet opettaa minun läsnäollessani (paitsi yksi). Syyksi paljastui heidän todella heikko englanninkielentaitonsa. Opettajakoulutus ei vaatinut siellä (ainakaan ymmärtämäni mukaan) englanninopiskelua mutta opettamaan saattoi kuitenkin kieltä joutua. No, pidin työstäni ja aivan erityisesti ala-asteen työajoista. Islannista toin tuliaisina myös ranskalaisen poikaystävän mutta se onkin sitten ihan toinen tarina. Ala-asteelle en ikinä päätynyt töihin vaan hakeuduin jo ennen valmistumistani ammatilliselle puolelle opettamaan.

Tällä kokemuspohjalla odottelenkin luottavaisesti kaksosia. Not.


muiden lapset

tammikuu 11, 2011

Raskauden myötä kaiken maailman tyypit (lähinnä töissä) esittelee mulle innoissaan kuvia lapsistaan, kummilapsistaan, siskon tytön lapsipuolesta sun muista pennuista (viimeksi tänään, pariin otteeseen, useamman kuvan arsenaalilla). Odottaako ne, että ihastelen suureen ääneen ja suitsutan jokaista räkäposkea kuvassa? Siis lapsia, joita en tunne, en ole koskaan tavannut enkä varmasti tule tapaamaankaan. Olen joka kerta yhtä vaivaantunut. Pitäisi varmaan harjoitella joku luonnerooli noita tilanteita varten. Tai sitten tässä tapahtuu jokin dramaattinen käänne ja minä oikeasti innostun niistä kuvista. Ainakaan ne kuvat ei enää ahdista, kuten vielä muutama kuukausi sitten.


2011

tammikuu 9, 2011

Vuosi vaihtui Honolulun lämmössä, hotellin parvekkeelta raketteja katsellen. Tänä vuonna minusta tulee vihdoin äiti, jos kaikki menee hyvin. Ihmeellistä.

Lomalla hysteeriset, kirkuvat lapset herättivät minussa edelleen vilunväreitä, inhoa ja nyt myös – kauhua. Yritin aktiivisesti huomioida myös hyvin käyttäytyvät, iloiset lapset – ne, jotka aiemmin olen ohittanut näkemättä niitä oikeastaan ollenkaan.

Ostimme satojen eurojen edestä lastenvaatteita. Vaikka olen päättänyt, etten halua lapsista tekstiilikaksosia, niin joukkoon eksyi myös useampi tuplasetti. Vähän alkoi jossain vaiheessa hengästyttää – mitä, jos jotain meneekin vikaan? Jotenkin pääsin näistä kauhuskenaarioista taas eroon ja jaksan uskoa siihen, että viimeistään kesäkuussa meillä on kaksi tervettä lasta. Asioiden murehtiminen etukäteen ei ole ollut koskaan minun juttuni. Vaikka lapsettomuushoidot vähän muuttikin tätä maailmankuvaani, olen onneksi pääsemässä negatiivisesta tulevaisuusnäkymästä (lapsettomuuden suhteen) eroon.

Nyt on Tanskaan saatu myös kuninkaalliset kaksoset. Media on täynnä juttua synnytyksestä ja uusista kuninkaallisista – täytyy olla todella raskasta kuunneltavaa lapsettomille tanskalaisille.