ensimmäinen kuukausi

kesäkuu 27, 2011

Tällä viikolla tulee täyteen ensimmäinen kuukauteni kaksostyttöjen äitinä. Kuukausi – aika on mennyt siivillä. 

Pikku-myy, tämä alle kaksikiloisena syntynyt rääpäle, on kasvanut ja tullut enemmän ”valmiin” näköiseksi. Pois on nenäletku ja ohut iho – tilalla on hyvin syövä ja temperamenttinen pieni vauva. Myy on vauvoista vaikeampi. Hän itkee ja vaatii huomiota mutta toisaalta  hänellä on itkulle usein selkeä syy: vaippa vaihtoon, nälkä tai vatsa kipeä (itku lakkaa, jos vatsa toimii tai pieru tulee).

Little miss sunshine, isompi tytöistä, on helpompi vauva. Hän syö ja nukkuu ja kitisee harvoin. Yleensä vain iltaisin, jos uni ei tule. Silloin auttaa joko sylihoito tai tutti. Viime yönä piti tuttia olla laittamassa suuhun viiden minuutin välein mutta onneksi äiti oli saanut nukuttua päiväunet ja valvominen onnistui ilman suurempia tuskia.

En imetä. Tai imetän isompaa silloin tällöin, ehkä kerran tai kaksi päivässä mutta sen jälkeen hän vetää pullollisen korviketta perään. Pienempi ei koskaan oppinut oikein tissin tarkoitusta. Myy saa kuitenkin pääosan ravinnostaan äidinmaidosta – pumppaan noin neljän tunnin välein ja se riittää Myyn tarpeisiin. Tuotanto ei ole siitä koskaan korkeammaksi noussut vaikka pumppaisin useammin tai isompi tyttö olisi rinnalla säännöllisesti (kokeiltiin sairaalassa).

Arki sujuu sopuisasti. Välillä tytöt huutavat yhteen ääneen mutta kun meitä on kotona kaksi, se ei ole ongelma – syliin mahtuu aina. Se, mitä teen, kun olen yksin kotona, on eri asia. Viime kerralla kun olin yksin ja tytöt huusivat vuorotellen, puolitoista tuntia oli pitkä aika. Kanniskelin tyttöjä vuorotellen toisen huutaessa sängyssä. Oli suhteellisen jakomielitautinen olo, kun mikään ratkaisu ei oikein tuntunut hyvältä. Se, kumpi huusi kovempaa, voitti sylipaikan – ja äiti poti koko ajan huonoa omaatuntoa.

Minun on edelleen vaikea sisäistää olevani äiti. Sana tuntuu suussa oudolta.  Omat vanhempani ovat tulossa huomenna käymään. On outoa ajatella rooleja uusiksi. Minä olen nyt äiti, vastuussa näistä kahdesta pienestä ihmisestä. En osaa kuvitellakaan, miten vanhempani nyt minut näkevät, miltä tämä kaikki heistä tuntuu.

Pienet ihmiset nukkuvat juuri nyt, isä on kaupungilla. Minun pitää selviytyä syöttörumbasta ensimmäistä kertaa kokonaan yksin. Siitä voi seurata huutokonsertti tai sitten se menee sopuisasti vuorotellen. Saa nähdä…

Mainokset

lauantai-iltana

kesäkuu 18, 2011

Istuimme miehen kanssa olohuoneen lattialla ja söimme illallista mahdollisimman hiljaa, kalisuttamatta astioita. Tytöt nukkuivat sohvalla eikä me uskallettu istua sekaan, jotta eivät vaan heräisi. Takana pitkä tainnutustaistelu  molempien kanssa. Illat on välillä hankalia – kumpikaan vauva ei tahdo rauhoittua.

Kysyin mieheltä, että onko tämä vauva-arki erilaista mitä hän oli odottanut. No olihan se. Itsellenikin tämä oli yllätys. Elämme syötöstä toiseen ja siinä välissä vaihdetaan vaippoja, steriloidaan pulloja, pestään astioita, ripustetaan pyykkejä, nukutetaan/rauhoitellaan vauvoja. Joskus on aikaa kirjoittaa blogia, surfata netissä, nukkua päikkärit. Mutta nämä luksushetket mahdollistaa vain se, että meitä on kotona kaksi. Mies huokaisi, että päivät menee niin nopeasti ilman että me tehtäisiin mitään sen kummempaa – ja kohta hänen täytyykin mennä takaisin töihin (elokuun viimeisinä päivinä). Ei meillä suuria suunnitelmia ollut mutta tämä täysipäiväisyys ja kiire vauvojen hoidossa oli kuitenkin yllätys.

Kaksi vauvaa työllistää kaksi aikuista todella täyspäiväisesti. En osaa edes kuvitella miten jotkut äidit jaksaa yksin kahden kanssa ihan alusta asti. Minä olen joka päivä sanonut miehelle, että olen vaan niiiiin onnellinen, että hän on täällä mun kanssa koko kesän.

Tytöt on mahtavia ja ollaan molemmat miehen kanssa todella onnellisia heistä. Mies sanoo useasti minulle, että ”ajattele, meillä on kaksi”. Niin pitkään jo ajateltiin, ettei me koskaan saada sitä yhtäkään. Nämä kaksi ihmettä nukkuu tuossa vieressä ja miehen passitin myös nukkumaan muutaman tunnin nyt, kun kerrankin on hiljaista ja rauhallista. Elämä on pieniä ihmeitä täynnä.


helpottaa

kesäkuu 15, 2011

On pakko täälläkin todeta, että ehkä tuo viime postauksen terävin kärki johtui osaltaan hormoneista. Olemme edelleen sairaalassa mutta lievä ahdistus, pelko ja hermostuneisuus on poissa ja olen nauttinut vauvoista ja heidän kanssaan hääräämisestä ihan eri tavalla. Toki se on täällä sairaalassa helpompaa kun ei tarvitse hoitaa kotia siinä sivussa mutta on kuitenkin mukava todeta, että tällaiset hyvät päivät korvaavat satakertaisesti nuo huonot hetket. Pitää vain yrittää muistaa se, kun seuraava huono hetki iskee.

Verenpaine heittelee taas. Ei niin rajusti kuin aiemmin mutta saa nyt nähdä. Lääkäri päättää taas kierroksellaan, päästäänkö kotiin vai ei. En ole sen suhteen kovin optimisti – eiköhän ne ensin halua paineet edes jonkinlaiseen kontrolliin. Oli pakko hankkia kotiinkin kunnollinen mittari, ettei tarvitse sen takia lääkäriin vaivautua. Tuli sillekin ”ylimääräiselle” sadalle eurolle käyttöä.


ja kuitenkin se tuli yllätyksenä

kesäkuu 12, 2011

Olin muka hyvin varautunut siihen, että elämä kaksosten kanssa tulee olemaan rankkaa, etenkin alussa. Mutta se taitaa olla niin, että kaiken yrittämisen ja hoitojen jälkeen todellisuus hämärtyy. En minä näin rankkaa alkua osannut odottaa. Vali vali.

Sairaalassa kaikki sujui hienosti. Saatiin päivärytmi aikaiseksi ja öisin tuli usein apua hoitajilta niin, että saimme nukkua neljän viiden tunnin pätkän per yö. Parin viikon jälkeen minua alkoi ahdistaa sairaalan seinät ja yhtenä iltapäivänä yllättäen lääkäri sanoi, että voimme lähteä ”iltavapaalle” kotiin. Siellä ei tietenkään ollut mitään sinänsä valmiina. Pullot piti steriloida, sterilointikoneen käyttö opetella, korviketta ostaa ja sekoittaa, rintapumppu hankkia, sänky pedata valmiiksi ja lisäksi purkaa kaikki sairaalasta tuodut kamat edes osittain. 

Jo illalla oli selvää, ettei kumpikaan  vauva halunnut nukahtaa helpolla. Päädyimme siihen, että minä nukuin isomman kanssa lastenhuoneessa ja mies pienemmän kanssa makuuhuoneessa. Pienempi ei nukkunut juuri lainkaan vaan huusi koko yön ja yritti repiä sondia pois nenästään. Minä sain isomman kanssa nukuttua – vauva tapitteli uusia kuvioita seinillä mutta oli hiljaa ja minä sain vähän nukuttua. Mies kanniskeli raivona huutavaa kaksikiloista koko yön kuumassa kämpässä.

Seuraavana aamuna mies olikin sitten ihan hermona, väsynyt ja turhautunut. Me ei ikinä riidellä ja vaikka oltaisiin väsyneitä tai huonolla tuulella, se ei ole ikinä purkaantunut toiseen. Nyt mies kuitenkin ärähteli myös minulle ja oli todella väsynyt. Minä, hormonihiiri, pillahtelin tietysti itkuun ja tunsin itseni maaaailman huonoimmaksi äidiksi, kun en edes yhdestä yöstä selvinnyt kotona ilman katastrofia.

Me olimme sopineet hoitajan kanssa menevämme sairaalaan punnitukseen heti seuraavana päivänä ja joskus iltapäivästä saimme koko porukan osastolle. Sanoimme suoraan kuinka rankka yö ja ilta oli ollut ja hoitaja ehdotti, että nukumme osastolla päikkärit, jossa meillä vielä oli huone. Tämän teimmekin ja olo oli tunnin unien jälkeen parempi. Minulta tultiin mittaamaan verenpaine ja se olikin lääkityksestä huolimatta 170/105. Sain lisää lääkettä ja määräyksen pysyä sängyssä. Helppo juttu kaksosten kanssa.

Mittauksia tehtiin ja parhaimmillaan lukemat oli 170/115. Lääkettä lykättiin lisää eteen ja napsin niitä melkein tunnin välein ilman vaikutusta. Meidät komennettiin jäämään sairaalaan. Koko yön paineita mitattiin mutta se ei koskaan laskenut hyviin lukemiin. Nyt aamulla otettu lukema oli 160/100. Tämä siitä huolimatta, että mieheni hoiti molemmat tytöt koko yön ja minä sain nukkua kuin prinsessa. En juuri edes herännyt vaikka verenpaineita mittailtiin koko ajan.

Olo on melkolailla superluuseriluokkaa. Olenko minä nyt näin onneton, että yksi vaikea yö kotona saa verenpaineen ihan sekaisin? Vai mistä tämä johtuu? Nyt on kalvava ahdistus ja pelko siitä, että sama toistuu kun tästä joskus saamme taas lähteä kotiin. Onneksi pienemmältä otettiin nyt nenäletku toivomuksestamme pois. Sen jälkeen pullosta syöminen on helpottunut huomattavasti ja ehkä sen myötä myös yöunetkin helpottuvat. Nyt pitää vaan ensin saada äiti kuntoon ja sitten yritetään taas sitä kotiutumista ja oikean arjen aloitusta.


d-day

kesäkuu 6, 2011

Tytöt syntyivät sektiolla 1.6 klo 10.43 ja 10.44. Koko homma sujui hienosti eikä mitään komplikaatioita tullut. En jaksa lähteä kirjoittamaan erillistä synnytystarinaa, kun sektion kulku oli varmasti kaikin puolin normaali. Ainoana poikkeuksena se, että kukaan ei ole muistanut kirjoittaa tyttöjen painoja/pituuksia ylös. Kätilö muisti, että pienempi painoi 1945g ja suurempi noin 2600g. Myöhemmin pituuksiksi mitattiin 45cm ja 47cm.

Pienempi tyttö vietti puolitoista vuorokautta keskolassa mutta pääsi sen jälkeen osastolle muun perheen pariin. Täällä olemme edelleen. Minä kärsin yhä korkeasta verenpaineesta, johon sain tänään lääkityksen. Pienempi tyttö on puolestaan keltainen ja hänestä on nyt otettu verikokeet ja tilannetta tarkkaillaan – ehkä hän pääsee kunnalliseen solariumiin.

Maito ei ole täysin vielä noussut. Iso tyttö jaksaa imeä ja häntä imetän kolmen tunnin välein mutta pääosin ravinto tulee isän juottamasta vastikkeesta (kuppiruokinta). Pikkutyttö ei jaksa imeä ja hänellä on nenäletku, jonka kautta tiputamme vastiketta/minulta pumpattua maitoa myös kolmen tunnin välein. Meillä on tiukka rytmi kolmen tunnin rytmissä: vaipan vaihto+imetys ja pikkutytön nenäletkuruokinta+isomman tytön kuppiruokinta+nukkumaan laitto+maidon pumppaus. Koko sirkukseen menee noin tunti, jos tytöt suostuu nukahtamaan saman tien. Iltaisin/öisin se ei tahdo onnistua. Viime yönä valvoimme koko porukka.

Olen hormonien vallassa ja itkeskelen onnesta ja liikutuksesta päivittäin. Toki on niitä väsymyksen hetkiäkin, tämä on todella rankkaa. Yritämme mennä syöttörundin kerrallaan.

Juuri nyt pikkutyttö alkoi huutokonsertin ja vetäisi samalla sondiletkuaan sen verran, että se pitää tsekata. Päivän ajankohtaista draamaa meidän perheessä. Sairaanhoitaja kertoi samalla verikoetulokset. Minun arvoni ovat paranemaan päin, samoin tytön – eli hän ei toistaiseksi tarvitse valohoitoa. Ihanaa!