ja kuitenkin se tuli yllätyksenä

Olin muka hyvin varautunut siihen, että elämä kaksosten kanssa tulee olemaan rankkaa, etenkin alussa. Mutta se taitaa olla niin, että kaiken yrittämisen ja hoitojen jälkeen todellisuus hämärtyy. En minä näin rankkaa alkua osannut odottaa. Vali vali.

Sairaalassa kaikki sujui hienosti. Saatiin päivärytmi aikaiseksi ja öisin tuli usein apua hoitajilta niin, että saimme nukkua neljän viiden tunnin pätkän per yö. Parin viikon jälkeen minua alkoi ahdistaa sairaalan seinät ja yhtenä iltapäivänä yllättäen lääkäri sanoi, että voimme lähteä ”iltavapaalle” kotiin. Siellä ei tietenkään ollut mitään sinänsä valmiina. Pullot piti steriloida, sterilointikoneen käyttö opetella, korviketta ostaa ja sekoittaa, rintapumppu hankkia, sänky pedata valmiiksi ja lisäksi purkaa kaikki sairaalasta tuodut kamat edes osittain. 

Jo illalla oli selvää, ettei kumpikaan  vauva halunnut nukahtaa helpolla. Päädyimme siihen, että minä nukuin isomman kanssa lastenhuoneessa ja mies pienemmän kanssa makuuhuoneessa. Pienempi ei nukkunut juuri lainkaan vaan huusi koko yön ja yritti repiä sondia pois nenästään. Minä sain isomman kanssa nukuttua – vauva tapitteli uusia kuvioita seinillä mutta oli hiljaa ja minä sain vähän nukuttua. Mies kanniskeli raivona huutavaa kaksikiloista koko yön kuumassa kämpässä.

Seuraavana aamuna mies olikin sitten ihan hermona, väsynyt ja turhautunut. Me ei ikinä riidellä ja vaikka oltaisiin väsyneitä tai huonolla tuulella, se ei ole ikinä purkaantunut toiseen. Nyt mies kuitenkin ärähteli myös minulle ja oli todella väsynyt. Minä, hormonihiiri, pillahtelin tietysti itkuun ja tunsin itseni maaaailman huonoimmaksi äidiksi, kun en edes yhdestä yöstä selvinnyt kotona ilman katastrofia.

Me olimme sopineet hoitajan kanssa menevämme sairaalaan punnitukseen heti seuraavana päivänä ja joskus iltapäivästä saimme koko porukan osastolle. Sanoimme suoraan kuinka rankka yö ja ilta oli ollut ja hoitaja ehdotti, että nukumme osastolla päikkärit, jossa meillä vielä oli huone. Tämän teimmekin ja olo oli tunnin unien jälkeen parempi. Minulta tultiin mittaamaan verenpaine ja se olikin lääkityksestä huolimatta 170/105. Sain lisää lääkettä ja määräyksen pysyä sängyssä. Helppo juttu kaksosten kanssa.

Mittauksia tehtiin ja parhaimmillaan lukemat oli 170/115. Lääkettä lykättiin lisää eteen ja napsin niitä melkein tunnin välein ilman vaikutusta. Meidät komennettiin jäämään sairaalaan. Koko yön paineita mitattiin mutta se ei koskaan laskenut hyviin lukemiin. Nyt aamulla otettu lukema oli 160/100. Tämä siitä huolimatta, että mieheni hoiti molemmat tytöt koko yön ja minä sain nukkua kuin prinsessa. En juuri edes herännyt vaikka verenpaineita mittailtiin koko ajan.

Olo on melkolailla superluuseriluokkaa. Olenko minä nyt näin onneton, että yksi vaikea yö kotona saa verenpaineen ihan sekaisin? Vai mistä tämä johtuu? Nyt on kalvava ahdistus ja pelko siitä, että sama toistuu kun tästä joskus saamme taas lähteä kotiin. Onneksi pienemmältä otettiin nyt nenäletku toivomuksestamme pois. Sen jälkeen pullosta syöminen on helpottunut huomattavasti ja ehkä sen myötä myös yöunetkin helpottuvat. Nyt pitää vaan ensin saada äiti kuntoon ja sitten yritetään taas sitä kotiutumista ja oikean arjen aloitusta.

4 vastausta artikkeliin: ja kuitenkin se tuli yllätyksenä

  1. Iskunvaimennin kirjoitti:

    En osaa yhden lapsen äitinä alkuunkaan kuvitella, millaisesta tuo ralli tuntuu. Mutta osaan sanoa, että ihan samoja tuntemuksia huonommuudesta, asioiden sujumattomuudesta, väsymyksestä, ärinästä toiselle kokee joka ikinen äiti (ja isä) ensipäivinä ja viikkoina. Kaikki on niin totaalisen muuta kuin mihin osaa varautua, helppojen tapaustenkin kanssa tulee takapakkia ja pienikin epäonnistuminen on hormoonihuuruissa maailman suurin. Väsymys moninkertaistaa jokaisen tuntemuksen. Tsemppiä hurjasti, pienin askelin toivottavasti pääsette eteenpäin. Myös ne onnistumiset ovat sitten suurtakin suurempia!

  2. Tuuli kirjoitti:

    Kuten Iskunvaimennin tuossa sanoi, synnytyksenjälkeisessä hormonihuurussa tunteet heittävät mahdotonta häränpyllyä (ihan kaikki syyllisyys mukaanlukien on pelissä) – ja tavanomaisten tilanteiden ja tuntemusten lisäksi sinä olet kokenut todella kovia: pitkän sairaalajakson, sektion, ja kahden pienen syntymän (joista toinen ei ole edes ihan kunnossa vielä). Tilanne on varmasti mahdottoman rankka, mutta aivan varmasti se siitä vielä iloksi muuttuu, kun annat itsellesi paljon aikaa.,, Kovasti jaksamisia ja lämmin halaus!!

  3. tata kirjoitti:

    Täältä kompataan! Kaikki tuo kuuluu asiaan. Ja kotiin päästyänne kaikki mahdolliset sekä mahdottomat tutut hoitorinkiin ja auttamaan, jotta saatte silloin tällöin nukuttua paremmin. Minä olin aikoinani kaverilla yöhoitoapuna kaksosten kanssa, jotta saivat miehensä kanssa nukkua pari yötä putkeen. Ja itselläni (yhden lapsen kanssa) maailman paras apu oli kun joku tuli aamuisin pariksi tunniksi auttamaan ekoina kuukausina, jotta sain jatkaa unia pari tuntia. Ja itselläni tuntui ekan kuukauden kaksi välillä siltä, että maailmanloppu on tullut. Se tunne menee ohi!!! Voimia!!!

  4. Mimmi kirjoitti:

    Kiitos rohkaisusta! Hoitorinkiä on vaikea perustaa – sukulaisista ei ole apua ja kavereilla on itsellä pieniä lapsia. Mutta oman äitini voin hälyttää Suomesta apuun, jos seinät alkaa kaatua päälle…
    Sairaalassa ollaan vähintään huomiseen. Verenpaineeni saatiin vihdoin alas uuden lääkkeen avulla mutta se pitää vielä kontrolloida pidemmältä ajalta, jotta ollaan varmoja, että tilanne on suht stabiili. Vauvat voi onneksi hyvin. Isompi on iltaisin levoton eikä oikein nuku, pienempi sentään saadaan taju kankaalle syöttämällä se täyteen😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: