mautonta

tammikuu 31, 2012

Meillä sairastetaan edelleen. Aurinkoinen nostatti kuumeen taas eilen, tänään se pysyi poissa. Nyt odotellaan koska Myy seuraa perässä. Minä en ole maistanut mitään kohta kolmeen viikkoon ja joka päivä on sellainen olo, että joku tunkee otsanahan läpi ulos.

Tänä aikana olen ajatellut paljon suhdettani syömiseen. Syöminen on mulle sosiaalinen juttu. Yksikseni en jaksa kokata ja ostan joko valmista tai olen syömättä. Nyt kun en maista mitään, syön vasta silloin, kun on pakko, pystyäkseni toimimaan. Syön juuri sen verran kuin tarvitsee, jotta nälkä lähtee. Yhtään en enempää itseäni viitsi kiusata: On nimittäin hieman veemäistä kuvitella, miltä ruoka ehkä maistuu. Itse asiassa mietin aika tarkkaan sitä mitä syön: Millä nälkä pysyisi mahdollisimman kauan poissa. Eli ei pullaa, karkkia tai muuta höttöä, joka ei pidä nälkää pois tunteja. Aion syödä kaksi päivää putkeen, kun vihdoin alan maistaa jotain. Sen jälkeen säntään salille ja menen vaikka zumbaan. Ihan vaan koska pystyn. Itse asiassa menen salille jo huomenna, jos anoppi tulee sellaiseen aikaan, että ehdin sinne. En treenaa, menen istumaan höyrysaunaan puoleksi tunniksi, jos vaikka saisin nenäni auki.

Positiivista tässä on se, että loputkin raskauskilot ovat lähteneet. Ipanat joutuvat ehkä kestämään kakkavaipoissaan pidempään. En haista, joten ihan on tuurista kiinni, satunko vaihtamaan vaippaa oikeaan aikaan vai en.

Isovanhemmat ovat myös olleet mukana kuvioissa. Kävivät meillä brunssilla ja voivottelivat kuinka olin laihtunut ja väsynyt. Pyysivät sitten miestä ottamaan vapaapäivän ja hoitamaan asioitaan, koska olivat unohtaneet olevansa kyseisenä päivänä lomalla Floridassa. Mä ajattelin kirjoittaa niille pitkän ostoslistan lastenvaatteista, joita saa jenkeistä halvalla.

Kaikesta huolimatta vointini on sen verran parempi, että enää en vittuunnu ihan kaikesta ja koko ajan. Ehtiihän sitä, hitaammallakin tahdilla.

Huomenna Myyn päätä näyttämään lääkärille. Jospa se ehtis tutkia minutkin samalla.

Mainokset

isovanhemmuus

tammikuu 26, 2012

Olen ajatellut isovanhempien roolin niin, että he osallistuvat lasten elämään sen mukaan, kuin itse haluavat ja voivat. Heillä ei ole velvollisuutta hoitaa minun lapsiani mutta halutessaan saavat sen kyllä tehdä. Kertaakaan en ole kieltänyt tulemasta tai tekemästä mitään.

Omat vanhempani asuvat siis kaukana mutta olemme aina olleet tervetulleita heille. Suomessa ollessamme lapset hoidetaan isovanhempien toimesta ja me saamme todella vapaata aikaa miehen kanssa – rentouttavaa! Äitini käy myös täällä meillä aina silloin tällöin ja auttaa kaikessa, siivoamisesta ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Isäni ei pidä matkustamisesta (kauas on omena puusta pudonnut) mutta Suomessa hän hoitaa vauvoja antaumuksella. Seitkytluvulla hän kun ei parikymppisenä isänä juuri minua hoidellut, niin homma on melkolaista opettelua ja ihmettelyä 🙂

Täällä Tanskassa miehen äiti käy vapaapäivänään keskiviikkoisin meillä. Hän vie joko tytöt ulos tai on heidän kanssaan täällä kotona. Tosin minun pitää olla paikalla syöttöaikaan, joten pitkää ”vapaata” en koskaan saa – anoppi kun ei ajoita tuloaan syöttöaikojen mukaan. Hän on myös kiireinen nainen, eikä joka keskiviikkokaan aina sovi. Viikonloput he viettävät miehensä kanssa ”kesäasunnolla”. Mutta noista keskiviikon visiiteistä on toki meille kaikille kovasti apua ja iloa.

Miehen isä vaimoineen ovat passiivisia. He eivät juuri soittele tai käy mutta jos pyydämme apua, esimerkiksi lääkärikäynteihin, niin he kyllä auttavat aina.

Nyt kun olen ollut sairaana kohta kaksi viikkoa, olen miettinyt tätä isovanhemman roolia enemmänkin. Olen ollut suoraan sanottuna vittuuntunut siitä, ettei minulle ole tarjottu apua vaikka hyvin on ollut tiedossa, että joulukuun 18. päivä lähtien meillä on ollut joku naispuolinen perheenjäsen koko ajan kipeänä. Oma äitini toki oli valmis lentämään tänne apuun mutta sen torjuin – Suomesta asti ei tarvitse flunssapotilaita tulla auttamaan, niin sairaita emme ole. Ja täytyy sanoa, että oman äidin kanssa otamme kyllä välillä yhteen aika lahjakkaasti, joten sairaana en jaksa sitäkään. Täällä kun oltaisiin yhdessä 24/7.

Miehen veljen tyttöystävää säälitään ja voivotellaan, jos hän on kipeä, masentunut tai loukannut vasemman käden pikkusormensa. Minä olen ”se vanhempi äiti”, joka kyllä jaksaa, on suomalainen sisupussi ja pystyy suurinpiirtein mihin tahansa. No, suorasuinen ja vähän vittumainen ihminen kun olen, tokaisin eilen anopille, että olen jo ehtinyt harkita miehen kanssa Suomeen muuttoa ihan puolitosissaan. Hän katsoi suu auki ja selvensin, että olen katsos vähän ollut väsynyt tässä sairauskierteessä. Elän panadolin voimin ja herään öisin päänsärkyyn (jos nyt vaikka tytöt nukkuisivatkin) ja muutenkin on ollut vähän heikko fiilis. Tulipahan sanottua vaikka ei se nyt mitään muuta. Miehen isän vaimolle olen jo aika päiviä sitten tehnyt selväksi, että on ihan heistä itsestään kiinni, kuinka paljon he lapsenlapsiaan näkevät. Sen kun soittavat ja kyselevät kuulumisia tai ottavat auton alleen ja ajavat sen 15min ja tulevat käymään. Se käy eläkeläisiltä helpommin kuin meiltä neljältä. Sen jälkeen hän ei enää ole yrittänyt syyllistää meitä siitä, että nähdään niin harvoin.

Ehkä ne ei käy meillä mun takia – osaan olla aika nopea kommenteissani, kun mut tarpeeksi hyvin ärsytetään 🙂

 


ulkosuomalaisuus with children

tammikuu 25, 2012

Olen mielestäni viimeisen päälle realisti enkä rakentele pilvilinnoja. Meillä ei siitä huolimatta ole avioehtoa. Meillä on myös täysin yhteinen talous. Tämä kaikki siitä huolimatta, että toinen tienaa aika selkeästi enemmän. Keskustelimme talousasioista yhteen muuttaessamme ja päädyimme (miehen ehdotuksesta) siihen, että tulot ja menot ovat yhteisiä. Naimisiin mennessä emme edes puhuneet avioehdosta vaikka moni tuttavapariskuntamme sellaisen on laatinutkin.

Kahden ollessa tämä koko juttu ei minua niin mietityttänyt – minulla ei ole ollut aiemmin tapana murehtia tulevia. Tulevaisuudessa elin melkeinpä vain silloin, kun suunnittelin matkoja sinne ja tänne. Sitten taloon tuli kaksi soseensyöjää. Yhteisen talouden vuoksi minun ei ole sinänsä tarvinnut miettiä sitä, mitä kotona oleminen minulle maksaa. Se on meiltä kaikilta pois (rahallisesti) ja meille kaikille myös kotiin päin, niin tyttöjen kanssa vietettynä aikana kuin muinakin ei rahassa mitattavina etuina.

Mutta jos se ero tulisi, niin jäisinkö tänne Tanskaan? Tiedän muutaman pariskunnan, joista toinen on joutunut jäämään ulkomaille suodakseen lapsilleen kontaktin myös siihen toiseen vanhempaan / ollakseen lähellä omia lapsiaan. Tiedän myös niitä, jotka ovat pakanneet omaisuutensa ja lapset ja muuttaneet pois. Siinä on isäsuhde aika etäinen, jos äiti asuu toisella mantereella ja lapsi on alle vuoden eron hetkellä. Yksi eksäni muutti Aasiaan useaksi vuodeksi jättäen kaksi ala-asteikäistä lasta ex-vaimon kanssa Suomeen. Mitähän sitä tosiaan itse tekisi. Vaikea sanoa. Toivottavasti en ikinä joudu siihen tilanteeseen.

 


tulevaisuusvaliokunnan mietintöjä

tammikuu 22, 2012

Suomi ei koskaan oikein saanut minusta irti paljonkaan. Kouluttauduin pitkään ja huolella ja kävin siinä välissä hyppimässä ulkomailla erilaisissa hanttihommissa kielitaitoa ja elämää etsimässä. Kun vihdoin valmistuin, ehdin olla vain muutaman vuoden vakituisessa työelämässä ja sitten oli taas aika pakata ja lähteä. Olin jo ostanut oman asunnonkin ja vakivirka oli plakkarissa, joten ihan tosissani yritin normalisoitua ja ryhtyä elämään aikuisten elämää. Jotain miehen tapaistakin (vaikkakin kusipäätä) tapailin.

No, sitten tuli kesä, ja sade, ja loma alkoi. Otin ystävän kanssa nopean lähdön etelämmäs paikkaan, jossa käy paljon skandituristeja. Lomaromanssi venyi ja täällä nyt ollaan. Vakivirka vaihtui lennossa huonosti palkattuun, hätäisesti hankittuun työhön Tanskassa (en ole siellä todellakaan enää.) Asunnon myin ja maksoin voitosta verot – ostosta kun oli niin vähän aikaa. Miehen jättäminen kävi helpoimmin. Tanska on saanut minusta koulutetun, kielitaitoisen ja hyvän veronmaksajan. Työtä olen täällä tehnyt vuodesta 2007. Töitä, jotka eivät ole vastanneet koulutustani, mutta töitä kuitenkin. Viimeisin työpaikkani, josta lähdin äidiksi, maksoi ihan hyvää palkkaa ja oli vakavarainen ja ns. turvallinen työnantaja (firmalla menee paremmin kuin satavuotisessa historiassa ehkä koskaan aiemmin.)

Pitkän alustuksen jälkeen, minua siis askarruttaa töihin paluu. Olen minimoinut vaihtoehtoni kolmeen:

1) Palaan vanhaan työhöni

puolesta: Työhön nähden hyvä palkka. Työpaikka lähellä ja työajat ei veny pitkiksi. Tuttu juttu, ei stressiä.

vastaan: Tylsä työ, ärsyttävä päällikkö. Supersovinistinen työilmapiiri.

mahdollisuus: Voisin ehkä saada vaihtaa osastoa, joka toisi uuden pomon ja työn kuva hieman muuttuisi. Mutta tämä ei ole varmaa.

2) Etsin uuden työpaikan kesän 2012 loppuun mennessä

puolesta: Ehkä uusi, hyvä työpaikka. Haasteita, uusia tuttavuuksia ???

vastaan: Ojasta allikkoon-mahdollisuus. Uuden työn stressi samaan aikaan kun tytöt aloittaisivat päiväkodissa. Työnhaku vie aikaa ja voimia.

mahdollisuus: Löytää vihdoin koulutustani vastaavaa työtä Tanskasta.

3) Jään kotiin, kunnes tytöt ovat 2 vuotiaita

puolesta: Tytöt saavat olla kotona. Minä saan olla heidän kanssaan kotona. Tanska maksaa hyvää korvausta kotona olosta, tulomme eivät laskisi vuoden aikana juuri lainkaan, kun otetaan huomioon vaihtoehtoisen päivähoidon maksut.

vastaan: Kestääkö mun pää? Menetän työpaikkani. Vaikka saisin hyvän korvauksen kotona olosta, työpaikkaani en saisi pitää. Tukea saisin kunnes tytöt ovat 2v. Mitä jos en löydä uutta työtä kotona olon jälkeen? Tanskan talous on myös kriisissä vaikka emme eurossa olekaan.

mahdollisuus: Jotta pää kestäisi, ilmottautuisin todennäköisesti avoimen yliopiston kurssille/kursseille lukemaan jotain oman alani juttuja. Siinä saisi todennäköisesti uusia kontakteja, kielitaito paranisi entisestään ja opiskelustahan ei nyt koskaan ole haittaa.

 

Pitääkö mun edes oikeasti miettiä tätä? Mielellään saa kommentoida. Mitä sinä tekisit?

 


yhdenyönjuttu?

tammikuu 18, 2012

Piti vielä ikuistaa tähän blogiinkin: Tytöt nukkuivat viime yön heräämättä kertaakaan. Nukkumaan he menivät ennen ilta kahdeksaa. Itkuhälytin alkoi vilkuttaa valoa ja välittää lastenhuoneen äänimaailmaa aamulla vasta kello 5.20. Oltiin miehen kanssa molemmat vähän että häh, mitä – ööö.

Olin varma, että Insinööri oli hiljaisesti hoitanut tyttärensä minun nukkuessani. Ja hän taas luuli minun heränneen yksin yöllä. Mutta ehei, tytöt nukkuivat aamuun asti. Meille tuo klo 5.20 herätys on luksusta. Viimeiset 5 kuukautta kun olemme heräilleet öisin useampaan otteeseen tutittamaan tyttöjä.

Nyt sitten toivotaan, ettei tämä tempaus ollut mikään yhdenyönjuttu.


viihdekeskus

tammikuu 18, 2012

 

 

 

 

 

 

Meillä ei ole feng shuit ihan kohdillaan. Olohuone alkaa muistuttaa Minotauruksen labyrinttiä. Meidän minimalistisesti sisustetusta tanskalaisolohuoneesta on huomaamatta tullut väreillä kyllästetty alamittaisten viihdekeskus. Mutta konttaajat viihtyvät. Pattereilla toimivan keinun (jonka 10 sävelmää soi päässäni jo unissakin) olen jo luvannut uuteen kotiin. Kyllä se meillä vielä menisi, mutta minua alkaa rasittaa estejuoksu ja kolmiloikka tavarapaljouden seassa. Oikealla oleva baby einstein on uutuus. Myy on sen jo ominut. Siskon ollessa puikoissa, se tunkee itsensä alaosaan ja roikkuu sitten siskon puntissa. Suurimman osan ajasta siskokset tosin viihtyvät leikkimatollaan. Kaksosimetystyyny toimii mainiosti Aurinkoisen istumatukena ja Myyn Mount Everestinä. Se on nimittäin kiipeillyt ja kaatuillut sen jo suuntaan jos toiseenkin.

 


atention seeker

tammikuu 16, 2012

Myy konttaa ja alkoi eilen jo nousta tukea vasten ylös. Menin katsomaan mitä se mekastaa sängyssään ja siellähän se tönötti seisaallaan pinnasängyssä, voitonriemuinen hymy hampaattomalla suullaan.

Jos Aurinkoinen on sylissäni, konttaa Myy salamana paikalle ja repii minua puntista ja huutaa. Jos syötän Aurinkoista syöttötuolissa, konttaa Myy välittömästi tuolin alle, alkaa nousta sitä pitkin ylös ja huutaa. Ihan sama, onko se juuri syötetty vai ei. Kaikki huomio mulle koko ajan kiitos heti!

Ei ole helppoa olla kaksonen.