isovanhemmuus

Olen ajatellut isovanhempien roolin niin, että he osallistuvat lasten elämään sen mukaan, kuin itse haluavat ja voivat. Heillä ei ole velvollisuutta hoitaa minun lapsiani mutta halutessaan saavat sen kyllä tehdä. Kertaakaan en ole kieltänyt tulemasta tai tekemästä mitään.

Omat vanhempani asuvat siis kaukana mutta olemme aina olleet tervetulleita heille. Suomessa ollessamme lapset hoidetaan isovanhempien toimesta ja me saamme todella vapaata aikaa miehen kanssa – rentouttavaa! Äitini käy myös täällä meillä aina silloin tällöin ja auttaa kaikessa, siivoamisesta ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Isäni ei pidä matkustamisesta (kauas on omena puusta pudonnut) mutta Suomessa hän hoitaa vauvoja antaumuksella. Seitkytluvulla hän kun ei parikymppisenä isänä juuri minua hoidellut, niin homma on melkolaista opettelua ja ihmettelyä🙂

Täällä Tanskassa miehen äiti käy vapaapäivänään keskiviikkoisin meillä. Hän vie joko tytöt ulos tai on heidän kanssaan täällä kotona. Tosin minun pitää olla paikalla syöttöaikaan, joten pitkää ”vapaata” en koskaan saa – anoppi kun ei ajoita tuloaan syöttöaikojen mukaan. Hän on myös kiireinen nainen, eikä joka keskiviikkokaan aina sovi. Viikonloput he viettävät miehensä kanssa ”kesäasunnolla”. Mutta noista keskiviikon visiiteistä on toki meille kaikille kovasti apua ja iloa.

Miehen isä vaimoineen ovat passiivisia. He eivät juuri soittele tai käy mutta jos pyydämme apua, esimerkiksi lääkärikäynteihin, niin he kyllä auttavat aina.

Nyt kun olen ollut sairaana kohta kaksi viikkoa, olen miettinyt tätä isovanhemman roolia enemmänkin. Olen ollut suoraan sanottuna vittuuntunut siitä, ettei minulle ole tarjottu apua vaikka hyvin on ollut tiedossa, että joulukuun 18. päivä lähtien meillä on ollut joku naispuolinen perheenjäsen koko ajan kipeänä. Oma äitini toki oli valmis lentämään tänne apuun mutta sen torjuin – Suomesta asti ei tarvitse flunssapotilaita tulla auttamaan, niin sairaita emme ole. Ja täytyy sanoa, että oman äidin kanssa otamme kyllä välillä yhteen aika lahjakkaasti, joten sairaana en jaksa sitäkään. Täällä kun oltaisiin yhdessä 24/7.

Miehen veljen tyttöystävää säälitään ja voivotellaan, jos hän on kipeä, masentunut tai loukannut vasemman käden pikkusormensa. Minä olen ”se vanhempi äiti”, joka kyllä jaksaa, on suomalainen sisupussi ja pystyy suurinpiirtein mihin tahansa. No, suorasuinen ja vähän vittumainen ihminen kun olen, tokaisin eilen anopille, että olen jo ehtinyt harkita miehen kanssa Suomeen muuttoa ihan puolitosissaan. Hän katsoi suu auki ja selvensin, että olen katsos vähän ollut väsynyt tässä sairauskierteessä. Elän panadolin voimin ja herään öisin päänsärkyyn (jos nyt vaikka tytöt nukkuisivatkin) ja muutenkin on ollut vähän heikko fiilis. Tulipahan sanottua vaikka ei se nyt mitään muuta. Miehen isän vaimolle olen jo aika päiviä sitten tehnyt selväksi, että on ihan heistä itsestään kiinni, kuinka paljon he lapsenlapsiaan näkevät. Sen kun soittavat ja kyselevät kuulumisia tai ottavat auton alleen ja ajavat sen 15min ja tulevat käymään. Se käy eläkeläisiltä helpommin kuin meiltä neljältä. Sen jälkeen hän ei enää ole yrittänyt syyllistää meitä siitä, että nähdään niin harvoin.

Ehkä ne ei käy meillä mun takia – osaan olla aika nopea kommenteissani, kun mut tarpeeksi hyvin ärsytetään🙂

 

8 vastausta artikkeliin: isovanhemmuus

  1. x-Haikaranpelatin kirjoitti:

    Me kanssa toivottaisiin että ois isovanhemmat lähellä, mut eivät ole kummatkaan. Vaikka eikä sekään aina takaa apua, kun nämä modernit mummut tosiaan matkustaa, sisustaa kesäasuntoa ja tarvitsee omaa aikaa. Millainenkohan mummosukupolvi meistä tulee, me taidetaan olla vielä enemmän individualisteja?

    En halua mitenkään puolustella sitä miksi teitä ei ole autettu enemmän nyt kun ootte ollu kipeenä, mutta itse olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten mene tartuttamaan itseäni ellei ole ihan joku akuutti tilanne. Kerran hoidin miehen veljen tyttöystävän kuumeista lasta, oli silloin kolmivuotias, puoli päivää, ja sain viikoksi itselleni kuumeen palkaksi. Mutta mulla on muutenkin aika huono vastustuskyky, niin perustelen sillä että saan olla niin itsekäs.

    Mutta ihana sun äiti kun noin tarjoutui lentämään paikalle!

  2. k kirjoitti:

    Vaikea asia. Minä olen hoitanut omia pikkusisaruksiani vähintäänkin RIITTÄVÄSTI ja minun isäni on kommentoinut minulle aiemmin näin että ”Älä luulekaan, että autan sua sun lasten kanssa…” Että näin.

    Ei tämä ole koko totuus mutta osa sitä. Äitini on kyllä auttanut ja nyt varsinkin, kun hän on jäänyt eläkkeelle ja päässyt! isästäni eroon. Välimatkaa meillä on parisataa kilometriä.
    Oksennustaudit ja muut menee omin voimin(nykyään minun yksinhuoltajain voimin) mutta muuten hän kyllä auttaa. Ja äitini on tässä kamalassa eroprosessissa ollut muutenkin korvaamaton tuki. Jos ei muuten niin puhelimen välityksellä.

  3. Mimmi kirjoitti:

    Niinpä. Minähän itse olen päättänyt, että isovanhemmat saavat hoitaa, jos haluavat, mutta en oleta sitä heiltä. Ja nyt kuitenkin valitan avun puutteesta. Että siinä mun periaatteet🙂 Heikoimpina hetkinä sitä silti kaipaa lähinnä omia vanhempiaan, joiden tietäisin tulevan apuun juoksujalkaa. Mutta kolikon toinen puoli on se, että jos asuisimme lähellä heitä, menisi hermo siihen jatkuvaan avun tyrkyttämiseen. Että miellytä nyt mua sitten…

    Mieheni sanoi joskus, että jos meistä tulee isovanhempia, niin sitten hän kyllä hoitaa vauvoja. Nyt kun hän on kerran treenannut ja osaa ihan eri tavalla vaihtaa vaipat ja syöttää soseet kuin oma isänsä. Minä siihen kyynisesti vastasin, että jos noi meidän mukulat odottaa yhtä kauan kuin me, niin meistä ei ole muuta kuin lisävaivaa – saavat hoitaa meidätkin jossain vaivaiskodissa.

  4. Mimmi kirjoitti:

    K – mistä blogista sut löysikään? Olen kadottanut kaikki historian havinat tältä koneelta enkä löydä enää kaikkiin blogeihin, joita olen löytänyt mutta en ole ehtinyt linkittää…

  5. k kirjoitti:

    Ei mulla ole blogia. Olen sinut löytänyt salamatkustajan kautta ja paljon siellä kommentoinkin mutta en k.na vaan ihan muuna.

  6. Mimmi kirjoitti:

    Kiva kuitenkin kun kommentoit – harva jaksaa huudella takaisin päin ja joskus tuntuu, että kirjoittelen ihan itsekseni täällä vaikka toki statistiikasta näen, että lukijoitakin on🙂

  7. Tuuli kirjoitti:

    Ymmärrän hyvin, että tilanne korpeaa. Teillä on sentään kaksoset ja tuplasti isovahempia nurkan takana! Joillekin ei kertakaikkiaan tule vaan auttaminen mieleen ja jotkut pelkäävät itse sairastuvansa. Ja karmivat tilanteet (kuten oksennustautisen vauvan hoitaminen yksin silloin kun itselläkin on oksennustauti…) saattaa unohtua isovanhemmllta,.jos lapset olivat pieniä ajat sitten… Meillä ei ole kummankaan vanhemmat maassa ja mies on usein poissa. Tiedän, että.ystäviltä saa tarvittaessa hätäapua, mutta ainakin itselläni kynnys pyytää ystäviltä apua on aika korkea.

  8. Mimmi kirjoitti:

    Joo. Mä en kaivannut apua, kun tytöt sairasteli. Kyllä mä jaksoin, kun itse olin terve. Nyt on tytöt terveitä mutta minä olen nyt ollut 2 viikkoa sairaana ja se alkaa tuntua. Jos jotain positiivista pitää hakea, niin paino on pudonnut hyvää vauhtia.

    En mä ole edes odottanut, että kaverit jeesais. Isovanhemmilta sitä jotenkin vähän edes vois odottaa. Mutta ei kun ei. Eikä tää tauti voi enää kauan jatkua, kai.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: