pakkohoidossa

huhtikuu 30, 2012

En ole kadonnut tai jäänyt kaksosjyrän alle. Hieno omenakoneeni hajosi ja takuukorjaus ei käy käden käänteessä. Olen siis joutunut pakkovieroitukseen bloggauksen ja muun tietoliikenteen suhteen. Tämä vanha PC on niin hidas, että olen mieluummin kirjoittamatta…melkein. Vähän sama kuin joisi kofeeiinitonta kahvia 🙂

Huomenna aion mennä ensimmäistä kertaa äitiryhmään tyttöjen kanssa. Kyseessä on vielä hardcore-versio, siellä on nimittäin nyyttärit! Taitaa jäädä mun leipomiset leipomon varaan. Tai sitten pamahdan paikalle ja esitän unohtaneeni koko jutun. Saa nähdä miten keikasta selviän. Siis miten saan tytöt sinne kerhotiloihin yksinäni roudattua – vaunuilla kun ei tietenkään pääse perille saakka. Kokeilen tunkea Myyn babybjörniin ja kannan Aurinkoisen toisella olalla. Ja jos se ei onnistu, niin Arska saa kävellä itse – se osaa homman jo joten kuten mutta matka ei saa olla pitkä.

Mainokset

neljät häät, yhdet hautajaiset

huhtikuu 21, 2012

Olen asunut useammassa maassa noin vuoden tai sitä lyhyemmissä pätkissä. Monissa maissa pyörin yleensä paikallisten porukoissa, tosin Islannissa eksyin ranskalaisten yhteisöön.

Täytyy sanoa, että kyllä tämä paikallisen kanssa eläminen ja arjen jakaminen on kuitenkin sisäänajanut kulttuuriin ihan eri tavalla. Juhlapyhät ja traditiot ovat mielenkiintoisia. Vaikka tanskalaiset tavat eivät merkittävästi poikkea suomalaisista, niin toki niitä eroja löytyy.

Olen osallistunut hautajaisiin. Tänä keväänä ja kesänä on tiedossa rippijuhlat, polttarit, häät ja isot sukujuhlat. Puhumattakaan nyt tyttöjemme yksvuotissynttäreistä. Niistä toki tulee suomalais-tanskalaiset. Yritän muistaa kirjoittaa tästä aiheesta myöhemmin enemmän, kunhan nuo tilaisuudet on tullut katsottua ja koettua.


lapsettomuuskeskusteluja Espanjassa

huhtikuu 20, 2012

Bungalowrykelmän keskellä oli allasbaari, josta sai juomaa ja ruokaa. Sattuneesta syystä söimme siinä usein. Yhden kerran istuin baaritiskillä yksin ja baarin vakityöntekijä alkoi kysellä minulta lapsista. Hän halusi tietää, kadunko lasten tekemistä ja onko elämä lasten kanssa pelkkää juhlaa, kuten moni hänen ystävänsä antaa olettaa. Kyseessä oli mies ja arvioisin hänet lähes nelikymppiseksi.

Tajusin heti, vaistomaisesti, että tässä on ihminen, joka jostain syystä ei voi saada lapsia. Samalla tavalla vaistomaisesti vastasin, että ei, elämä kahden lapsen kanssa ei ole pelkkää juhlaa. Sanoin uskovani, että elämä lasten kanssa tai ilman voi olla ihan yhtä kivaa – vain eri tavalla. 

Mies kertoi sitten, että hänen tyttöystävänsä (olleet 16v yhdessä) on päättänyt, ettei hän halua lapsia. Mies ei sitä suoraan sanonut, mutta arvelin hänen halunneen toisin ja valinneen kuitenkin rakkaansa lasten sijaan. Kerroin hänelle meidän taustaa hieman ja sanoin, että olin läpikäynyt lapsettomuuden vaihtoehtoa itsekin ajatuksissani ristiin ja rastiin. Vakuutin hänelle, että elämä ilman lapsia on varmasti erilaista mutta varmasti siitä voi tehdä itselleen yhtä lailla ikävän tai mahtavan kuten lastenkin kanssa.

Olenko sitten tätä mieltä? Minä sain joskus lapsettomuushoidoissa kuulla, että ”sehän hyvä puoli tässä on, että lapsettomat ei tiedä mitä ne menettää”. Ei, en halunnut kuulla sitä silloin. Ei todellakaan lohduttanut. Sellaisen ihmisen lohduttaminen, joka ei omasta halusta huolimatta voi saada lapsia, on vaikeaa. Ehkäpä se kriisi pitää vain käydä läpi omassa päässään. Baarimikko kiitti kuitenkin keskustelusta ja totesi, että ehkäpä heitä joku sitten vanhana hoitaa vaikka lapsia ei tulekaan. Naurahdin siihen, että eipä ne lapset takaa turvallista vanhuutta – ainakaan täällä pohjolassa. Vanhainkodit on täynnä yksinäisiä vanhuksia joita kukaan ei vaivaudu katsomaan.

Jos emme olisi saaneet lapsia, asuisimme nyt melko varmasti Vancouverissa. Minä golfaisin ja laskettelisin Whistlerissä ja rakentelisin sosiaalista verkkoa ja etsiskelisin ehkä töitä. Mies olisi töissä, golfaisi ja harrastaisi kanssani minkä ehtisi. Eipä kuullosta sekään elämä ankealta. Varmasti olisin päässyt lapsettomuuskriisin yli, ennemmiin tai myöhemmin.

Useimpien meidän elämään mahtuu jokin isompi kriisi. Läheisen ystävän kuoleman jälkeen oma lapsettomuustaistelu sai uuden mittakaavan. Minä elän, olen terve. Nyt meidän arki ja koko elämä pyörii kahden pienen tytön ympärillä. Ja minä rakastan sitä arkea enkä vaihtaisi tätä mistään hinnasta muuhun. Mutta seison sanojeni takana – uskon, että kriiseistä pääsee yli, lapsettomuudestakin. Ja sen jälkeen ihminen on toivottavasti entistä vahvempi. 


matkalla

huhtikuu 15, 2012

Käväisimme kaksosten kanssa Kanarialla. Itse loma oli mukavan rauhallinen. Ehdimme miehen kanssa kahdestaankin ulos, sillä vanhempani olivat mukana ja aina valmiita lastenvahteja. Täytyy silti todeta, että matkustaminen pienten vauvojen kanssa oli helmpompaa kuin näiden, pian 11kk vanhojen tomerien tyttöjen kanssa.

Ensinnäkin eihän ne enää nuku koko lentomatkaa. Takaisin tultiin keskellä yötä ja on pakko sanoa, että melko eksoottisissa tunnelmissa lennettiin. Kone oli täynnä humalaisia ruotsalaisia, lapsiperheitä ja tuskaantuneita muita matkustajia. Loppuhuipennuksena lentokentällä odoteltiin pitkän aikaa kaksosvaunuja, jotka toimitettiin muiden matkatavaroiden jälkeen terminaalin toiseen päähän. Kello oli kaksi yöllä, ei paljon naurattanut.

Myy reagoi uusiin kuvioihin saamalla raivarin joka kerta, kun olisi pitänyt nukkua. Todella pikantti lisä tuohon öiseen paluulentoon, muuten. Koska bungalowiin ei roudattu matkalaukullista leluja, piti neitejä olla koko ajan viihdyttämässä heidän hereillä ollessaan. Onneksi oli ne isovanhemmat mukana.

Eli siis vaikka aurinko oli ihana juttu ja paikan vaihdos piristää, niin tällä järjellä odottaisin matkan kanssa vähintään siihen saakka, kun lapset ovat niin isoja, että nukkuvat vain yhdet päikkärit, osaavat kävellä itsenäisesti eikä pistä kaikkea suuhunsa. Ainakaan en lentäisi noin kauas, korkeintaan kolmen tunnin päähän kotoa.

Ystäväni, kahden pienen tytön äiti, joskus totesi, että ”ihanalta kuullostaa nuo teidän eksoottiset kaukomatkat mutta pienten lasten kanssa on ihan sama onko Maltalla vai Malesiassa”. Allekirjoitan tämän. Ei me paljon muuta nähty kuin bungalowin lähimaisemat. Mietittiin auton vuokrausta mutta kun yritettiin saada palasia kohdalleen lasten nukkumisten suhteen, tila-auto/2 pientä autoa valinnan suhteen, matkasuunnitelman suhteen, niin luovutettiin. Pääasia matkalla kuitenkin oli, että shortseilla tarkeni ja palvelu pelasi. Näiltä osin Kanarian saaristo ja meidän perusbungalowsetti täytti vaatimukset. 

 


onneni on olla

huhtikuu 3, 2012
Sain haasteen arjen takaa.
Haaste kuului näin: Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Haasteessa kuuluu jakaa ainakin kymmenen (10) hyvän mielen asiaa, antaa vielä eteenpäin viidelle (5) bloggaajalle ja lisäksi mainitse haasteen antajasi.
1) Alkoholi. Kunnon kemikaalikoktail saa aikaan keinotodellisuuden, jossa kaikki on vaaleanpunaista. Parhaiten toimii shampanja (kallis) mutta hätätilassa voi ottaa vaikka viskin.
2) Hyvä ruoka. Omalla kohdalla toki ihan jees, mutta eniten hyvää mieltä tuottaa lasten mielestä hyvä ruoka. Se tarkoittaa nopeaa ruokailua ja vähän siivottavaa jälkikäteen. Tänään oltiin puoli tuntia aiemmin sängyssä, kun äiti tajus tarjota purkkiruokaa omien tekeleidensä sijaan. Molemmat ipanat söi paikallaan istuen lautasensa tyhjäksi ja minä päätin, että tästä lähin kaupan Hipp-purkkeja roudataan kotiin joka illaksi.
3) Matkustaminen. Kumma juttu. Ennen lapsia halusin mahdollisimman kauas pois. Nyt jopa Suomen matka saa fiilikset ylärekisteriin. Ehkä se on se lähdön tunnelma. Tai sitten Suomessa oleva ilmainen lastenhoitosysteemi (=isovanhemmat).
4) Aurinko. Saan raahattua äässini ulos melkeinpä joka päivä. Ja kun aurinko paistaa, on laitettava vaunujen UV-suoja kiinni, koska Aurinkoinen ei siedä aurinkoa lainkaan, heh. Suoja taas saa ympäristön kovin monotoniseksi ja tytöt nukahtaa nopeasti liikkeeseen. Minä voin kytkeä Ipodin päälle ja kuunnella äänikirjaa parhaimmillaan puolitoista tuntia auringosta nauttien. Hurraa!
5) Väärien hintojen bongaaminen kassakuitista. Olen oppinut tarkistamaan ostoksieni hinnan täällä Tanskassa. Joka toinen kerta (kärjistetysti) tarjoustuotteiden hinnat on väärin. Lähikaupan kauppias on Pelle Hermannin näköinen jamppa ja hänellä on paljon lapsityövoimaa (tosi nuoren näköisiä opiskelijoita, kai). Mutta on meidän isommassakin supermarketissa vääriä ”tarjoushintoja” käyty reklamoimassa, kjäh kjäh. Saan tästä jotain sairasta mielihyvää. Säästin tänäänkin taas euron!
6) Siivous. Mikään ei aloita viikonloppua paremmin, kuin aurinkotourin (lue kohta 4) jälkeen tulo siivottuun kotiin. Iso käsi meidän siivousfirmalle!
7) Hiljaisuus. Luulin, että vuodet opettajana olisivat opettaneet minulle hiljaisuudesta nauttimisen kyvyn. En tiennyt siitä mitään. Nyt tiedän.
8) Talossamme asuvat vanhukset. Niillä on sama vuorokausirytmi kuin meillä. Ei synny meluhaittaa ja aina on alakerrassa joku mummo viihdyttämässä sitä tyttöä, joka joutuu ensimmäisenä vaunuun istumaan ja odottamaan, jotta haen toisenkin matkaan.
9) Internet. Huh, meinas unohtua tämäkin itsestäänselvyys. Yhteyteni ulkomaailmaan talvisin, kun aurinko ei paista ja äässi pysyy sisätiloissa.
10) Perhe. Sinkkuna tämä lista olisi ollut paljon itsetuhoisempi tilitys.
Haasteen pistän eteen päin kaikille niille, jotka on aina yhtä hyväntuulisia ja positiivisia kuin Jenni Haukio. Teille tää on nimittäin helpompi haaste, kuin mulle 😀

viuh

huhtikuu 3, 2012

Kiirettä pitää. Noin viikon kuluttua istumme koko perhe lentokoneessa ja kiidämme kohti Espanjalle kuuluvaa saariryhmää Afrikan leveyksillä. Tein listaa tavaroista, jotka kaksosille pitäisi ottaa mukaan (vaatteet ei kuulu tähän). A4 tuli täyteen. Ei, en ole vielä alkanut pakata yhtään mitään ja omat kesävaatteetkin on vielä talvivarastossa. Tänään ajattelin mennä illalla spinningiiin ja huomenna on golf-kurssi. Ehtii kai sitä yhdessä illassa, kuten ennenkin?

Tytöt pitävät kiireisenä. He ovat hyvin aktiivisia pikkuvauvoja, jotka konttaa tai kävelee tuoli tukena ympäri asuntoa ja löytää kaikenlaista tavaraa, jotka olen yrittänyt muka piilottaa. Harkitsen kalaverkon ostoa, jonka voi hinata kattoon roikkumaan vuodeksi. Sinne nuo ei kai vielä osais kurkottaa?

Aurinkoisen kanssa heittelin juuri palloa pitkän aikaa. Se jaksoi väsymättä hakea kumipallon joka kerta ja sohia sitä niin kauan, että sai sen suurin piirtein mun suuntaan liikkeelle. Mies otti toissapäivänä pitkän videon tytöistä, jotka roikkuivat marimekon verhoissa ja kikattivat keskenään aina kun saivat katsekontaktin verhojen lomasta. Näähän alkaa olla jo ihan pieniä ihmisiä, ei mitään avuttomia vauvoja enää.