lapsettomuuskeskusteluja Espanjassa

Bungalowrykelmän keskellä oli allasbaari, josta sai juomaa ja ruokaa. Sattuneesta syystä söimme siinä usein. Yhden kerran istuin baaritiskillä yksin ja baarin vakityöntekijä alkoi kysellä minulta lapsista. Hän halusi tietää, kadunko lasten tekemistä ja onko elämä lasten kanssa pelkkää juhlaa, kuten moni hänen ystävänsä antaa olettaa. Kyseessä oli mies ja arvioisin hänet lähes nelikymppiseksi.

Tajusin heti, vaistomaisesti, että tässä on ihminen, joka jostain syystä ei voi saada lapsia. Samalla tavalla vaistomaisesti vastasin, että ei, elämä kahden lapsen kanssa ei ole pelkkää juhlaa. Sanoin uskovani, että elämä lasten kanssa tai ilman voi olla ihan yhtä kivaa – vain eri tavalla. 

Mies kertoi sitten, että hänen tyttöystävänsä (olleet 16v yhdessä) on päättänyt, ettei hän halua lapsia. Mies ei sitä suoraan sanonut, mutta arvelin hänen halunneen toisin ja valinneen kuitenkin rakkaansa lasten sijaan. Kerroin hänelle meidän taustaa hieman ja sanoin, että olin läpikäynyt lapsettomuuden vaihtoehtoa itsekin ajatuksissani ristiin ja rastiin. Vakuutin hänelle, että elämä ilman lapsia on varmasti erilaista mutta varmasti siitä voi tehdä itselleen yhtä lailla ikävän tai mahtavan kuten lastenkin kanssa.

Olenko sitten tätä mieltä? Minä sain joskus lapsettomuushoidoissa kuulla, että ”sehän hyvä puoli tässä on, että lapsettomat ei tiedä mitä ne menettää”. Ei, en halunnut kuulla sitä silloin. Ei todellakaan lohduttanut. Sellaisen ihmisen lohduttaminen, joka ei omasta halusta huolimatta voi saada lapsia, on vaikeaa. Ehkäpä se kriisi pitää vain käydä läpi omassa päässään. Baarimikko kiitti kuitenkin keskustelusta ja totesi, että ehkäpä heitä joku sitten vanhana hoitaa vaikka lapsia ei tulekaan. Naurahdin siihen, että eipä ne lapset takaa turvallista vanhuutta – ainakaan täällä pohjolassa. Vanhainkodit on täynnä yksinäisiä vanhuksia joita kukaan ei vaivaudu katsomaan.

Jos emme olisi saaneet lapsia, asuisimme nyt melko varmasti Vancouverissa. Minä golfaisin ja laskettelisin Whistlerissä ja rakentelisin sosiaalista verkkoa ja etsiskelisin ehkä töitä. Mies olisi töissä, golfaisi ja harrastaisi kanssani minkä ehtisi. Eipä kuullosta sekään elämä ankealta. Varmasti olisin päässyt lapsettomuuskriisin yli, ennemmiin tai myöhemmin.

Useimpien meidän elämään mahtuu jokin isompi kriisi. Läheisen ystävän kuoleman jälkeen oma lapsettomuustaistelu sai uuden mittakaavan. Minä elän, olen terve. Nyt meidän arki ja koko elämä pyörii kahden pienen tytön ympärillä. Ja minä rakastan sitä arkea enkä vaihtaisi tätä mistään hinnasta muuhun. Mutta seison sanojeni takana – uskon, että kriiseistä pääsee yli, lapsettomuudestakin. Ja sen jälkeen ihminen on toivottavasti entistä vahvempi. 

5 vastausta artikkeliin: lapsettomuuskeskusteluja Espanjassa

  1. Jenni kirjoitti:

    Mä oon usein miettinyt, millaista meidän elämä olisi jos olisimme lapsettomia. Joskus on hetkiä, kun ajatus kutkuttaa kovasti😉

    Vaikka meidän neidit ovatkin icsin tulos, en ole koskaan joutunut lapsettomuutta kokemaan. Hedelmöityshoitojen tuoma kriisi oli kuitenkin valtava, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten olisin päässyt siitä yli jos hoidot eivät olisi tulosta tuottaneet😦 Aika olisi varmasti auttanut, mutta luulen silti, että olisin kokenut jotain jääneen puuttumaan…

  2. Kata kirjoitti:

    Mielenkiintoisia ajatuksia!

    Vaikka lapset ovat nyt minulle kaikki kaikessa, uskon ja toivon, että olisin löytänyt elämääni muuta sisältöä ja tarkoitusta jos en olisi heitä saanut. Tosin uskon, että olisin pyrkinyt äidiksi joka tapauksessa. Adoptio on ollut aina meillä tavalla tai toisella keskustelun alla, ja olisin sitä varmaankin halunnut yrittää jos en olisi saanut biologisia lapsia. Olisi ollut suuri suru jäädä kokonaan ilman lapsia, mutta kuten sanoit Mimmi, sekin kriisi olisi toivottavasti ollut voitettavissa ja muut asiat olisivat täyttäneet elämäni ja tuoneet siihen merkitystä ja iloa.

    Mutta en usko, että olisin koskaan voinut luopua lapsi-toiveesta miehen vuoksi. En olisi osannut lähteä tosissani sitoutumaan ihmiseen, joka ei olisi halunnut lapsia, koska halusin itse kuitenkin edes yrittää hankkia lapsia – lapset tulivat kaikkien poikaystävien kanssa aika varhaisessa vaiheessa jollain tasolla puheeksi. Hankalampi on tietysti tuollainen tilanne, jossa asiaa ei välttämättä ole käsitelty ennen kuin ollaan oltu yhdessä jo kauan.

    Minulla on ystävä, jonka mies ei ollut kovin kiinnostunut lapsia hankkimaan. Ystäväni jollain tasolla kai uskoi, että mies muuttaisi ennen pitkää mielensä. He menivät naimisiin. Muutaman vuoden päästä ystäväni alkoi haluta lasta kovasti. He olivat lopulta eron partaalla – kunnes mies päätti, että ei halua menettää vaimoaan ja haluaa yrittää hankkia tämän kanssa lapsia. Tilanne on vielä kuitenkin auki, koska lapsiahan ei välttämättä noin vain tehdä. Toivon, että kävi miten kävi, kumpikaan heistä ei katkeroidu.

  3. Mimmi kirjoitti:

    Ihan varmasti asian käsitteleminen olisi vienyt valtavan pitkän ajan meiltäkin. Mutta en voi uskoa, etteikö siitä olisi selvitty. Onneksi ei tarvinnut alkaa prosessoida sitä pidempään. Pari vuotta lasta yrittäessä ja 4 pitkän pitkää ivf-hoitoa riitti saamaan minutkin jo jonkinlaisen jyrkänteen reunalle.

    Adoptioneuvonnassa kävimme ja naimisiinkin menimme pikaisesti maistraatissa adoptiolupien vuoksi. Mutta adoptio on pitkä ja uuvuttava prosessi ja se on todellakin hengästyttävä juttu hoitojen keskellä tarpovalle pariskunnalle. Ensin olisi pitänyt prosessoida oma suru ja menetys ja sitten aika ehkä olisi ollut otollisempi.

    Siitä olen täysin varma, että koko hoitorupeama ja ne monet epäonnistumiset ja oltuani lähes varma ikuisesta lapsettomuudesta, ovat tehneet minusta paljon paremman äidin kuin mitä ikinä muuten olisin ollut. Ei sitä oikeastaan mene päivääkään ilman että jostain muistuisi mieleen, kuinka pienestä kiinni tämä meidänkin perhe oli.

  4. Tuuli kirjoitti:

    Joskus joutuu tosiaan syvällisiin keskusteluihin yllättävissä paikoissa! Olen pohtinut (kuten varmasti jokainen, jolla on lapsettomuustausta) tuota asiaa pääni puhki. Minä en suinkaan aina halunnut lapsia. Alle kolmikymppisenä en itseasiassa nähnyt asiassa mitään järkeä. Halun saada lapsi herätti oikea mies – mutta varmasti iälläkin oli merkitys. Muistan kerran lukeneeni jonkun katkeran gigolon tilityksen siitä, miten moni nuori nainen vakuuttaa inhoavansa lapsia, mutta lähes kaikki kuitenkin muuttavat mielensä keski-ikään mennessä… Jos tuossa on perää, ehkä tuollakin baarimikolla on vielä toivoa? Kun halu saada lapsi sitten lopulta heräsi, se oli niin voimakas, etten missään tapauksessa olisi ollut onnelinen mieheni kanssa, jollei hän olisi ollut suostuvainen yrittämään lasta joko hoidoilla tai adoptiolla. Olen harvoin ollut mistään asiasta niin varma kuin halustani saada lapsi ja harvoin niin haavi auki sen suhteen, mistä halu oikein ilmestyi. Jos olisi käynyt niin, ettei hoito olisi onnistunut, tottakai olisin sopeutunut tilanteeseen. Pakkohan siihen olisi ollut sopeutua. Se olisi ollut sitten täysin oma valinta, haluaako katkeroituneena huhuilla saavuttamatoman asian perään vai elää / nauttia elämäänsä tässä ja nyt. En olisi kuitenkaan tyytynyt entiseen arkeeni, vaan olisin etsinyt eläämääni tarkoitusta jostakin muualta, sellaisten asioiden parista jotka tuntuvat tärkeiltä.

    Se on kyllä totta, etteivät lapset ole tae mistään. Jo 15 vuoden kuluttua (elleivät jo aiemminkin) he alkavat hakea seuraa jostakin ihan muualta kuin vanhemmistaan, ja nykymaailmassa voi käydä helposti niinkin, että lapset päätyvät asumaan eri maanosassa kuin vanhempansa. Vanhuus ei ole todellakaan elämän parasta aikaa, oli lapsia sitten tai ei…Ehkä lapsien saaminen auttaa kuitenkin jäsentämään jollakin tavalla elämää ja hyväksymään sen rajallisuuden paremmin, kun voi ajatella, että elämä tavallaan jatkuu omissa lapsissa.

  5. Mimmi kirjoitti:

    Toivon, että lapsettomia (syystä tai toisesta) kohdatessani osaan vastata ja reagoida juttuihin ”oikein”. Uskon, että yleensä pystyn – sen verran pitkään ja hartaasti tuli näitä asioita pohdittua. Pystyn samastumaan myös heihin, jotka valitsevat parisuhteen lapsien sijaan. Samastuminen on ehkä väärä sana – ”ymmärrän” heitä. Jos oma lapsenkaipuu ei ole yhtä suuri kuin meillä, Tuuli, niin mikäs siinä – hyvä parisuhde on sekin aika harvinaista herkkua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: