pieni uimari

Pitää ne huolenaiheet repiä kai sitten ihan mistä tahansa. Meidän Myy on alkanut harjoitella rintauintia kuivalla maalla. Se saattaa pitkäänkin maata lattialla mahallaan ja jalat treenaa sammakkouintia ja toisella kädellä se venyttelee eteen päin. Aina sama liike. En ole oikein keksinyt yhteistä tekijää sille, milloin tyttö ryhtyy kuivaharjoittelemaan. Lopettaa vasta sitten, kun mielenkiinto herää johonkin muuhun.

Nyt minä sitten diagnosoin sille jos jonkinlaista aspergeria ja autismia vaikka järki sanoo, ettei sillä mitään ole. Uudet ihmiset kiinnostaa, meteli ei pelota, motorisesti kehittynyt normaalisti jne. Mutta ihmetyttää toki mistä tuollainen saman liikeradan toistaminen oikein johtaa juurensa. Mökin pihalla se on jo kahtena päivänä harjoittanut liikehdintäänsä samalla kun sisko painaa paikasta toiseen. Lopettaisi pian, jotta en ala googlettamaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita netin ehtymättömästä epikriisistä..

Advertisement

maaseudulle

Me lähdetään maalle än yy tee ylihuomenna. Pari viikkoa mökillä auttaa taas todennäköisesti arvostamaan kotioloja kummasti. Tosin kyllä viikonloppuisin käyn kaupungissa dokaamassa polttareissa ja häissä. No, polttarit tulevat olemaan hillityt. Kutsussakin luki, että alkoholia varataan päivään vähän, koska suurin läheskään kaikki meistä ei juo juurikaan. Tuo ”läheskään” on varmaan lisätty tekstiin minun takiani. Olen ainakin yksissä uudenvuodenjuhlissa esiintynyt selvästi humaltuneena näiden polttarirouvashenkilöiden seurassa.

Tytöt pääsee kesälaitumille tonkimaan nurmikosta kastematoja ja kuuntelemaan meren kohinaa. Tanskalaiset mökithän ei juuri koskaan ole rannalla vaan rannan läheisyydessä, mökkikylässä. Siellä me ollaan, nätissä rivissa saksalaisten turistien ja tanskalaisten lomalaisten kanssa. Mökkikylä tuo mukanaan myös palvelut. Kävelymatkan päässä on ruokakauppaa, vaatekauppaa, jäätelökioskia ruokaravintoloita ja diskoteekkeja. Pitänee pakata matkaan sekä kumisaappaat että korkokengät.

päiviä

Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Tanskassa sitä ei noteerata sillä intensiteetillä kuin Suomessa. Toki kadulla näkee joitain lahjaideoita tyyliin ”osta äidille suklaata” mutta täällä ei onneksi ole samanlaista lahjahysteriaa kuin Suomessa. Mieheni ei edes tietäisi mikä päivä huomenna on, jos en olisi hienovaraisesti (kirjoittaa hän, ironisesti) muistuttanut. Shampanja on näköjään laitettu kylmenemään, eli jotain on mennyt perille.

Itse asiassa kyseinen päivä aiheutti minulle paljon enemmän väristyksiä viime vuonna, ollessani viimeisilläni raskaana, kuin nyt. Äitiyttä eletään joka päivä ja olen siitä myös kiitollinen, ainakin melkein joka päivä. En kaipaa lahjoja, jotka on ostettu kiireellä, stressissä. Tuo shampanja riittää, pitkä aamu-uni ja ehkä se aamiainenkin. Saa nähdä millainen äitienpäivätraditio meidän perheeseemme muodostuu. Täällä sitä ei määritä ympäristö, vaan saan todennäköisesti itse ohjailla päivälle ääriviivat. Taidan haluta siitä perhepäivän, jolloin teemme jotain yhdessä. Jotain, josta kaikki saa irti jotain. En vain minä, tai vain lapset. Aika näyttää mitä se jokin sitten pitää sisällään.

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Ne muutamat kirjoitukset, joita luin aiheesta päivän suomalaisista nettilehdistä, aiheutti vain ärtymystä. Ihmisien on ilmeisenkin mahdoton ymmärtää lapsettomuuden syvimpiä tuntoja, jos ajatus omasta lapsettomuudesta ei ole ollut tapetilla. Jos nyt saisin lohduttaa omaa itseäni lapsettomana, sanoisin, että kyllä se elämä voi olla hyvää ja täyttä elämää ilman lapsiakin. En minä sitä uskoisi ja kommentti ärsyttäisi. Mutta sitä mieltä minä olen nyt, äitinä.

 

2 vs 1

Kauhean moni on viime päivinä kysynyt, millaista on olla kaksosten äiti/vanhempi. Tarkoittaen ilmeisesti eroa kaksosten äiti/yhden lapsen äiti. Olen vastannut siihen vain, että en mä osaa sanoa – kun en ole muuta kokeillut.

Sen eron olen huomannut, että kun todella moni yhden lapsen kanssa kotona oleva äiti sanoo pitkästyneensä kotona olemiseen, niin minä en ole moista ehtinyt kokea. Luulen, että kun lapsia on kaksi, ei pitkästymistä ehdi tapahtua. Koko ajan tapahtuu, eikä sitä päivän mittaan ehdi paljon miettiä, että mitäs seuraavaksi tekisi.

Ehkäpä tämän vuoksi kotiin jääminen vielä vuodeksi tuntuu houkuttelevalta. Päivät ja viikot menevät kuin siivillä. Tytöt oppivat uutta, kaipaavat koko ajan tekemistä ja minä yritän pysyä perässä ja kodinhoito jää vasemmalle kädelle. Ihan pian tytöt täyttävät vuoden, hyppäävät vauvakastista taaperoluokkaan. Aika on mennyt nopeasti ja meistä on kasvanut kiinteä yksikkö, perhe.

Menen töihin, jos saan alan töitä. Tosin olen hakenut töitä laiskasti ja luulen, että tanskalaiset hakijat menevät helposti ulkomaalaisen ohi – etenkin kun hakemukseni on mitä on, kiireellä ja anonyymisti väsätty. Mutta kun kotiin jääminen on mukava vaihtoehto, ja kuntakin maksaa kahdesta hyvin kodinhoitotukea vielä vuoden verran, niin mikäpäs tässä. Haen sitten vuoden päästä hieman enemmän tosissani sitä työpaikkaa. Siihen saakka se oma paikka on täällä kotona, kahden pienen pomon pompoteltavana.

rapeat riparit

Rippijuhlat on juhlittu. Täkäläiset juhlivat taas perusteellisesti. Lähdimme aamulla matkaan puoli kahdeksalta ja olimme takaisin lähtöpisteessä ilta seitsemältä. Matkoihin meni yhteensä ehkä 2.5 tuntia.

Aurinkoinen kaatui silmäkulmansa heti juhlien alussa terassin kulmaan ja se vuosi verta ja turposi kauniiksi mustaksi silmäksi. Onneksi paikalla oli sairaanhoitaja. Juhlat nimittäin olivat saaressa, jonne oli mentävä lossilla. Ja lossi kulki kerran parissa tunnissa. Onneksi haava ei vaatinut tikkejä…

Rippijuhliin kuului ruokailu pitkän kaavan mukaan ulkona maatilan pihalla olevassa juhlateltassa. Lahjapöytä vastasi suomalaisittain häälahjapöytää. Ohjelmaan kuului puheita, laulua ja syömistä. Alaikäiset vieraatkin joivat surutta olutta ja siideriä ja ainoat, jotka tuntuivat paheksuvan sitä, oli vieressämme istunut lapseton pariskunta. Juhlien emäntä vain totesi, että ”kunhan eivät oksenna kotiin mennessään..”

 Vauvat vaativat koko ajan aktivointia – eihän ne jaksa kauaa paikallaan istuskella. Välillä mies kävi kärryttelemässä maaseutumaisemissa, jotta tytöt saivat nukkua. Muuten istuimme pöydässä, yritimme syödä ja viihdyttää lapsia samaan aikaan.Eipähän tullut mässäiltyä liikaa.

Olin päivän päätteeksi täysin uupunut. Aurinkoisen onnettomuus ja koko päivä ympäristössä, joka ei sopinut vauvoille, veti viimeisetkin pisarat sekä minusta että miehestä.

Seuraavalla kerralla menen tanskalaisiin rippijuhliin ilman lapsia. Meidän lähtiessämme juhlat luultavasti vasta alkoivat. Yksi alaikäisistä vieraista istui automme vieressä olevalla viljapellolla ja taisi voida pahoin.

sosiaalistumista

Sain kuin sainkin itseni ja tytöt äitiryhmään viime viikolla. Matka taittui julkisilla helposti ja vaivattomasti. Sain ahdettua Myyn babybjörniin ja heitin toiselle olalle hoitolaukun, toiselle Aurinkoisen. Sitten vaan portaat ylös ja kerhotiloihin. Myy riemastui muiden lapsien läsnäolosta. Konttasi reippaasti muiden leikkien keskelle, hymyili kaikille ja jäi paikalleen istumaan. Aurinkoinen pysytteli aluksi äidin lähellä mutta uskaltautui hieman totuteltuaan jo lähtemään tutkimusretkille yksin. Ja sitten tytöt olivatkin hukkateillä vuorotellen. Aina kun sain jonkun äidin kanssa jutun juurta aloiteltua, niin jompi kumpi tytöistä olikin jo nurkan takana ”kadoksissa”.

Tämän kokemuksen perusteella tuli sellainen fiilis, että ehkäpä nuo jo nauttisivat päiväkodin muista lapsista ja seurasta. Sitten taas toisaalta kauhistuttaa ajatuskin – täkäläisen uuden uutukaisen väitöskirjan mukaan Kööpenhaminan päiväkodit ovat ankeita mestoja. En nyt itse väikkäriä ole lukenut mutta lehtikirjoituksia aiheesta jonkin verran. Niiden mukaan päiväkotien henkilökunta ja johto on suoraan sanottuna epäammattimaisia ja ei-motivoituneita työhönsä. Ja tänään yksi lehti kirjoitti pitkät pätkät lastentarhanhoitajien koulutuksesta – tai siis lähinnä sen olemattomuudesta.

Eihän sitä oikeasti tosiaan tiedä, mitä siellä päiväkodissa tapahtuu. Eihän ne huonot hoitajat todennäköisesti niille vanhemmille huuda ja vittuile. Ja kyllä kaikkien hoitopaikkojen kotisivuilla johto todistelee pedagogista osaamistaan ja suunnitelmia on jos jonkinlaisen näkemyksen mukaan. Tulee mieleen omat opettaja-ajat ja se, kuinka kaukana todellisuudesta monien vanhempien käsitykset olikaan koulunkäynnistä ja siitä, mitä ne heidän (jo lähes aikuiset) lapsukaiset siellä tekivätkään.

No, mutta äitiryhmään lähden toistekin. Ja kyllä nuo meidän tytöt sinne päiväkotiinkin jonain päivänä joutuu. Kai ne siitä traumasta sitten joskus selviää.