ostosterapiaa

Huomasin reiman varastomyynnin eilen ilalla. Tänään oli viimeinen myyntipäivä. Oli siis pakko pakata tytöt kärryihin ja toivottava parasta. 

Take away kahvin voimin mentiin ensin puistoon vartiksi. Se riitti, sillä kiukkuhan siellä vaan heräsi, kun märkään liukumäkeen ei saanut mennä (yleensä saa) eikä mätää omenaa saanut syödä (yleensä etsin juuri puusta pudonneen tilalle, nyt ei ehtinyt). 

Tässä vaiheessa heitin takin päältäni, tuskan hiki alkoi puskea läpi. Tytöt taas kärryyn ja junalle. Pesin ensin kädet ja iskin kotona kuoritut omenalohkot käteen. Tuli hiljaista. Junamatka meni omenaa syöden ja maisemia katsellen.

Olin saanut kaverin houkuteltua mukaan. Kiireinen yrittäjä ehti lähteä hetkeksi shoppaamaan, onneksi. En tiennyt yhtään millaisissa tiloissa tämä varastomyynti tapahtui. Kävi ilmi, että se oli paikallinen reiman toimisto, jonka käytävällä ja yhdessä huoneessa roikkui muutamia tankoja. Ei sinne rattaat mahtuneet, joten tytöt irti ja lattialle. 

Myy ryntäili paikasta toiseen ja heilutteli ihmisille. Aurinkoinen roikkui minussa ja se piti ottaa kantoon. Sain kuin sainkin molemmille 80 sentin takki-/housusetin, alle puoleen hintaan. Haalarit mulla jo onkin, joten eiköhän nyt talvi saa tulla.

Myy raivostui, kun joutui kotimatkalle. Toimiston tädit kun ihastelivat pientä vipeltäjää, joka kävi sanomassa kaikille ”hej” ja heilutteli päälle. Omenatkin oli loppu, joten paluumatka meni enemmän tai vähemmän kitistessä.

Mutta hienot vaatteet löytyi. Kunhan tytöt nyt sitten kasvavat niihin – nuo kun kulkevat edelleen seiskanelosissa ja nekin on vähän reiluja.

Advertisement

bad hair day

Ja mikä ihmeen vaihe tämä nyt sitten on? 

Ensin Aurinkoinen kehitti kolmeksi päiväksi korkean kuumeen. Kiukuttelu meni ensin sen piikkiin mutta sehän vain jatkui kuumeen laskettuakin. Jos kaikki ei mene juuri niin kuin neiti haluaa, tyttö heittäytyy äksäksi lattialle raivoamaan. Mikään ei ole hyvin ja kaikki vituttaa. Äidin sylissä voi juuri ja juuri olla huutamatta mutta kun siihen yrittää tunkea siskokin, niin konsertti on taas valmis. Ja jos Aurinkoinen lopettikin hetkeksi raivoamisensa, niin sitten sen aloitti Myy. Ihan samalla konseptilla. Arvatkaas vaan, oliko mahtava kylpyhetki, kun yks rimpuili ammeessa ja toinen roikkui koko ajan jalassa kiinni. Ja kummatkin huusi täyttä kurkkua. Lähdin sen jälkeen ihan ilolla hammaslääkäriin.

Mies totesi, että näyttävät todellakin olevan naisgeeneillä varustettuja, jo vuoden vanhoina. Koskaan ei tiedä milloin ne räjähtää ja mistä syystä.

kaksosia kylässä

Lueskelin saksalaista keskustelufoorumia ja törmäsin keskusteluun, jossa valitettiin kuinka 1-1.5 vuotiaat eivät viihdy lelujen parissa eivätkä leiki uusillakaan leluilla kuin hetken ja kyllästyvät sitten. Jos aikuinen leikkii mukana, lelut kiinnostavat paljon pidempään.

Keskustelin myös ystäväni kanssa, jolla on tyttöjen ikäinen lapsi. Hän oli kuulemma aivan uupunut, kun joutuu juoksemaan lapsen perässä, joka kiipeilee sohvalle, avaa kaappeja ja kaivaa kaiken esille eikä usko, kun hänelle sanoo ”ei”. Ja tämä lapsi ei edes kävele vielä. Vähän hymyilytti, että ystävä avautuu minulle tällaisesta. Hän on ilmeisen sitä mieltä, että tyttölapset ovat niin helppoja, että siinähän niitä menee kaksikin, iisisti.

Onko tosiaan niin, että yksivuotiaiden lasten pitäisi jotenkin viihtyä yksin? Tai totella heti, kun heille sanoo ”ei”? Kyllä minun arkeni menee siinä, että huolehdin koko ajan siitä, ettei kumpikaan tytöistä satuta itseään kiipeillessään milloin missäkin. Leikeissä on pakko olla mukana, koska muuten kaikesta tulee riitaa. Kirjoja revitään toisen kädestä, palikoita omitaan ym. ym. Minä toimin poliisina, joka jakaa vuoroja ja kieltää ottamasta tavaroita toisen kädestä. Yleensä annan tyttöjen ensin leikkiä keskenään ja menen mukaan siinä vaiheessa, kun tappelu tavaroista/vuoroista alkaa.

Ei minulla ole tyttöjen hereillä ollessa aikaa juurikaan muuhun, kuin heidän kaitsemiseensa. Pyykit yritän laittaa kaappeihin tyttöjen juostessa jaloissa ja ruokaa on pakko laittaa, muuten jätän kaiken muun kodinhoidon tyttöjen päiväunien ajaksi. 

Meillä oli viikonloppuna 2.5 vuotiaat kaksospojat kylässä. He leikkivät puoli tuntia hienosti keskenään sulassa sovussa mutta sen jälkeen alkoi tappelu ihan kaikesta. Äiti otti koko ajan kellolla aikaa, jotta molemmat saivat leikkiä jollakin lelulla saman ajan, vuorotellen. Pojat ovat hoidossa 3 päivää viikossa, samassa tarharyhmässä. He myös jakavat huoneen, toinen lastenhuone toimii leikkihuoneena. He kuulemma menevät kiltisti nukkumaan mutta saattavat jutella keskenään puoli tuntia ”jotain ihan käsittämätöntä tarinaa” ennen kuin nukahtavat 🙂 Oli mielenkiintoista kuulla isompien kaksosten tarinoita ja verrata eri maan kulttuurissa kasvaneita lapsia. He eivät esimerkiksi syöneet vielä haarukalla/lusikalla – tanskalaiset lapset opetetaan siihen näköjään todella paljon aikaisemmin.

Kaiken kaikkiaan ajatukset ja kokemukset meillä molemmilla kaksosten äideillä oli hyvin samanlaiset. Omaa elämää on aika vähän, vanhempien aika menee pienten lasten ehdoilla melko kokonaisvaltaisesti. Etenkin, kun isovanhemmista ei ole hirveästi apua. Eilen päästiin kuitenkin miehen kanssa kahdestaan ulos, vakkarilastenvahtimme on vihdoin palannut Suomesta tänne Tanskaan. Hurraa!

 

linkkivinkki

Törmäsin tähän mahtavaan kirjoitukseen arjesta kaksosperheessä:

http://ellit.fi/ihmissuhteet-ja-perhe/perhe/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen

Osuvasti kirjoitettu juttu, monilta kohdin ihan kuin meidän perheestä. Paitsi että meille ei palkattu hoitajaa, ei käyty isovanhempien luona asumassa mutta ei sentään sairasteltu ja todellakin herätettiin lapset öisin syömään samaan aikaan. Meillä isä osallistuu hoitoon iltojen ja viikonloppujen ohella myös aamuisin. Öisin heräillään harvoin mutta jos heräillään, niin pääosin se, joka nousee sängystä, on mies. Meidän tytöt oppivat (unikoulun ansiosta) aikaisessa vaiheessa nukahtamaan itsekseen ja suht samaan aikaan.

Ja ollaan me harrastettu, erikseen ja joskus harvoin yhdessäkin. Se (harrastaminen ja deittailu) me ollaan yritetty priorisoida väsymyksestä huolimatta. Vaikka joskus tuntuu, että helpointa olisi vaan tuijottaa kotona televisiota ja painua nukkumaan, ollaan menty ulos syömään, jos niin on sovittu. Eihän se halpaa ole, kun lastenhoitajalle pitää maksaa joka tunnilta – harvemmin isovanhemmista on ollut apua. Mutta on se vaan jälkeen päin katsottuna auttanut jaksamaan ihan eri tavalla arkea.

Riittämättömyyden tunteita alan tuntea vasta nyt. Arvatkaa kuinka hirveää on, kun kaksi lasta tappelee siitä, kumpi saa istua äidin sylissä lukemassa kirjaa? Eikä ne mistään selittelyistä, vuoroista tai yhdessä lukemisesta mitään ymmärrä. Aurinkoinen haki minua moneen kertaan lattialle ja istui syliin ja olisi lukenut kirjaa vaikka kuinka kauan. Salamana siihen vaan tuli myös siskokulta, joka repi kirjan kädestä, istui väkisin kolmanneksi pyöräksi tai ainakin yritti kovasti. Jos otin Myyn syliin periaatteella ”sen vuoro”, niin Aurinkoinen itki lohduttomana ja ”hylättynä” vieressä. Jos taas yritin pitää Myyn poissa tieltä, istui se ulkopuolisena kauempana ja halusi tietenkin kalifiksi kalifin paikalle. Eikä siitäkään mitään tullut, kun yritin pitää molemmat sylissä samaan aikaan.

Jotenkin musta tuntuu, ettei tämä sylin jakaminen tästä helpommaksi muutu.

kuka joustaa ja kenen ehdoilla

Ihan pikkuisen heittää haastetta arkipäivään se, että tytöt ovat joka asiassa niin erilaisia. Tässä kolme viikonlopun aikana kiusannutta asiaa:

I) autoilu. Myy jaksaa istua kaksikin tuntia autossa ja viihtyy katsellen maisemia ja/tai dvd:tä. Aurinkoisen hermo repeää jo vartissa. Tänään mökiltä ajaessa en jaksanut laskea sitä, kuinka monta kertaa roikuin arse pystyssä moottoritiellä etsien Aurinkoisen tuttia. Se kun keksi, että heittämällä tutin kauas ja huutamalla perään se saa äidin viihdyttämään hetkeksi. Aina ei pysty ajoittamaan autoilua sen päiväunen ajaksi. Eikä sekään auta, sillä tytöt nukkuvat autossa eri tahtiin, häiritsevät toisiaan ja lopulta nukkuvat molemmat siis huonosti. Ainoastaan Ruotsin läpi ajaessa kaikki meni suht hyvin – siinä kun on matka niin pitkä, että nukkuu ne, ennemmin tai myöhemmin, kumpikin.

II) ruokailu. Myy syö hiiiiiitaaasti maistellen. Ruokailuun menee aikaa ja sen pitää antaa tapahtua painollaan, muuten ei suusta mene alas mikään. Kai ne tämänkin saisi kitkettyä pois jossain tarhassa mutta mun pedagogiset taidot ei riitä siihen. Maistelkoot, terveellistähän se on syödä hitaasti eikä hotkimalla. Aurinkoinen taas hotkii ja syö nopeasti sen mitä syö. Sitten se kyllästyy ja alkaa harjoitella pesäpalloa kaikella mitä käsiinsä saa. Joudunkin sitomaan tytöt kiinni syöttötuoleihin nykyään, muuten hommasta ei tule mitään kun saan pelätä jomman kumman kiipeävän pöydälle heti kun silmä välttää.

III) aamuvirkku Aurinkoinen. Tyttö herää aikaisin ja herättää siskonsa, joka muuten nukkuisi pidempään. Myy on siis pakotettu siskonsa rytmiin, sillä mun jaksaminen ei riitä siihen, että noudattaisin jotenkin molempien rytmejä ja sämpläisin siihen vielä ruokailut ja ulkoilut saumattomasti sekaan.

Kaksosten kanssa joutuu tekemään kompromisseja koko ajan. Pitäisi kai yrittää pitää kirjanpitoa siitä, että ei mennä aina vaan toisen ehdoilla.

Laitoin myös kaverille ehdotuksen siitä, että lähdettäisiin viikonlopuksi jonnekin, ihan ilman lapsia. Syssymmällä. Luulen, että sellainen irtiotto voi tulla tarpeeseen. Joskus siis pitää muistaa pistää memyselfandI listan kärkeen.

mahtaa olla rankkaa

Toteaa moni, kun tulee puhetta kaksosten vanhemmuudesta.

Mikäs tässä sitten on rankkaa? Olemme nyt ryhtyneet erottamaan tyttöjä silloin tällöin toisistaan niin, että mies vie yhden jonnekin ja minä toisen muualle. Näinä kertoina on saanut kokeilla hetkisen sitä, millaista olisi olla yhden yksivuotiaan äiti.

Nämä jäi mieleen:

1) Kävin Myy selkärepussa shoppaamassa. Tyttö keikkui manducassa ja minä poukkoilin vaate- ja kenkäkaupoissa. Mahtavaa! Kävinpä vielä kahvilassakin. Eikä tarvinnut kytätä ikkunasta, kirkuuko lapset vaunuissa keuhkonsa puhki tai hakkaako ne toisiltaan polvet sinisiksi sillä aikaa kun äiti jonottaa take-away lattea. Sain ostettua etsimäni synttärilahjan ja Myy oli innoissaan kaikista tapaamistaan ihmisistä. Osaa se näköjään herättää ja kerätä huomiota ihan yksin, ilman siskoaankin.

2) Ulos lähteminen ja kotiin paluu kävi niiiiin nopeasti ja vaivattomasti. Yhden, rimpuilevankin, lapsen kengät sai kyllä jalkaan eikä tarvinnut alkaa alusta samaa rumbaa toisen kanssa. Ja sillä aikaa ensimmäinen jo riisuu niitä kenkiään reippaasti… Kotiin tullessa pystyi kävelemään suoraan sisälle. Kahden kanssa otan toisen syliin ja yritän sitten saada erilaisilla vippaskonsteilla houkuteltua toisen hissiin ja hissistä kotiovelle. Yleensä se vapaana kirmaava lapsi ehtii kolistella naapureiden postiluukut, kirkua juosta pakoon minua käytävässä ja lopuksi heittäytyy lattialle raivoamaan ja saan kantaa sen sisälle pakkopaidassa. Samalla kun olen teljennyt sen ensimmäisen lapsen kotioven taakse ja se tietty huutaa myös. No, tämä on vähän kärjistetty kohtaus mutta kyllä se vaati aikansa treenausta minulta, että keksin ne keinot, jolla sen vapaana juoksevan lapsen sain houkuteltua hissiin. Sitä ennen vein lapset yksi kerrallaan ylös.

3) Lapsen uskaltaa päästää irti. Yhden perässä voi juosta vaikka ympärillä olisi muutakin porukkaa. Kun kaksi jakaantuu eri suuntiin, siinä ei auta kuin itku. Vien lapset yleensä vain aidattuun leikkipuistoon jonka ”vaaran paikat” tunnen hyvin. Yhden lapsen kanssa vaihtoehtoja oli useampia. Leikkipuiston ei tarvitse olla vankila.

4) Yhden kanssa voi lähteä ex tempore autoilemaan. Vois kai sitä kahdenkin kanssa lähteä mutta en viitsi. Pitäisi roudata tytöt rattaissa autolle, istuttaa istuimiin kiinni ja viedä rattaat takaisin paikalleen. Autossa meillä on matkakärryt eikä sinne enää toisia kaksosvaunuja mahdu. Mieluummin menen julkisilla. Ja jos johonkin paikkaan ei pääse suht mutkattomasti julkisilla, jätän helposti menemättä. Tai otan miehen mukaan kuskiksi ja kantajaksi.

Arkiset jutut on niitä työllistävimpiä ja haasteellisimpia. Ruokaa tehdessä ei voi pitää molempia sylissä vaikka ne huutaa nälissään kuin sireenit ja roikkuu puntissa. Kun tyypit juoksee toisiaan päin ja huutaa yhtäaikaa, on lohdutettava molempia samaan aikaan. Välillä molemmat saavat yhtäaikaa hepulit ruokaillessaan ja saan pitää kaksin käsin lautasia pöydässä. Tänään rikkui kahvikuppi, maidot kaatuivat pitkin pöytiä ja ruoat oli sylissä. Normilounas.

Listaa voisi kai jatkaa vaikka kuinka. Se mikä yhden kanssa menee pienellä vaivalla, on kahden kanssa isompi vaiva. Kuten tuo pukeminen. Odotan innolla kylmempiä kelejä…

Ensi viikolla meille tulee kylään saksalaisperhe, jolla on 2,5-vuotiaat kaksospojat. Odotan innolla heidän tapaamistaan. Toivottavasti he näyttävät esimerkkiä siitä, että tämä tästä helpottaa. Onhan tämä jo helpottanut koko ajan, pikku hiljaa. Sitä varmasti on itse oppinut tekemään asioita simultaanisti ja lasten kasvaessa heiltä voi tietenkin odottaa enemmän osaamista. Mutta yhä edelleen elämä on päivästä päivään sitä ennakointia ja lasten pelastamista eri tilanteista. Tuntuu, että aina on jompi kumpi jossain liaanissa roikkumassa.

Mutta saan myös kahdet märät pusut ja halaukset. Joskus siitä halaajan paikasta tapellaan kynsin ja hampain ja voittaja heittäytyy syliini eikä suostu luopumaan paikastaan millään. Pus!

flashback

Tapasin eilen leikkipuistosta kävellessäni perheen, jolla oli mukanaan kaksiviikkoiset tyttökaksoset. Voi iih, kun ne olivat pieniä. Äiti kyseli kovin vinkkejä siihen, miten jaksaisi paremmin. Enhän minä enää muuta muistanut, kuin että miehen kotona oleminen oli valtava apu ja satunnaiset lastenhoitajat olivat kultaakin kalliimpia. Yritin toki vakuuttaa, että kuukausi kuukaudelta on helpompaa ja että itselleen pitäisi osata olla armollinen. Kaikkeen ei pysty. Heillä oli yksi lapsi entuudestaan ja vertasivat tietysti siihen, miten paljon hän aikoinaan sai vanhemmiltaan huomiota, aikaa ja energiaa.

Vuosi on todella mennyt nopeasti ja tytöistä on tullut lapsia – vauvoista puhuu enää vieraat, jotka pienikokoiset lapsemme nähtyään puhuvat heistä vauvoina. Kunnes vapautan sankarit rattaista ja he juoksevat kiljuen kukin tahoilleen 🙂 Leikkipuistossa vierailemmekin päivittäin, yleensä kaksi kertaa, jos muita menoja ei ole. Tytöt nauttivat seurasta mutta jos harmistus iskee, niin äidin luota on hyvä hakea uutta potkua. Olen onnellinen, että tytöt hakevat huomiota tanssimalla, hymyilemällä ja erilaisia temppuja tehden. Toistaiseksi muiden lapsien töniminen, lyöminen tai muu riehuminen on pysynyt poissa huomionhakurepertuaarista. Kivien syönti on se ainoa paha, jolla saa äidin tulemaan varmasti paikalle.

Pahin stressi tulee syömisestä. Myy innostuu usein leikkimään ruoalla. Välillä aamupuuro ei kelpaa millään. Ei syötettynä, itse syötynä tai siltä väliltäkään. Lusikkatekniikka on ihan hakusessa eikä kädestä todellakaan saa pitää kiinni. Silloin tyttö ryhtyy hysteeriseksi. Ehkä se joskus oppii. Aurinkoinen osaa jo lusikoida puuronsa itse – vaikka puolet siitä vielä rinnuksille meneekin.

 

 

köyhäilyä

Tällä hetkellä tuntuu, että voisin olla kotona kunnes tytöt menee kouluun. Voi olla, että syksyn tullen fiilis muuttuu. Eikä pelkästään sateiden vuoksi. Perheen tulot laskee kotiin jäämiseni vuoksi noin tuhat euroa kuussa. Kyllähän se jossain tulee tuntumaan. Lomamatkoista karsitaan nyt ihan ensimmäiseksi. Suomessa on ”pakko” käydä mutta senkin voi (ehkä) tehdä halvemmalla kuin mitä aiemmin. Olemme melko surutta asuneet hotelleissa, syöneet ulkona, vuokrailleet autoja ym. Asuntolainaa lyhennämme sen minimin. Lapsille on onneksi ostettu uudet turvaistuimet eikä vaatteiden lisäksi ole tulossa mitään isoja kertaostoksia. 

Säästöliekillä on pakko elää jo siksi, että ei ole mitenkään varmaa, että löydän töitä vuoden kuluttua. Olen nyt heittäytynyt ns. vapaaksi taiteilijaksi. Kunnan palkoilla voin olla siihen saakka kun tytöt ovat 2v10kk. Tulot ovat suurin piirtein samat kuin äitiyspäivärahalla – ehkä noin puolet siitä mitä tienasin ”oikeista töistä”. Vuoden kuluttua olen varmasti valmis palaamaan töihin. Toivottavasti löydän jotain uutta ja mielenkiintoista. Ei ole ensimmäinen kerta kun hyppään silmät kiinni johonkin uuteen. Tämä sopii minulle – liian tutut ja turvalliset kuviot alkaa aina ahdistaa pidemmän päälle. Ehkä juuri siksi olen hyppinyt maasta toiseen, työpaikasta toiseen, suhteesta toiseen… Nyt on mies, jota en aio vaihtaa. Maassakin on pysyttävä miehen työn takia. Vaihdetaan siis sitä työtä sitten. Ihan ensimmäiseksi aloitan toki syyskuussa perhepäivähoitajana. Pitkästä aikaa saa ainakin välitöntä palautetta tehdystä/tekemättömästä työstä eikä pitkästymistä tule tapahtumaan yhtenäkään päivänä.