yks ja puol

Tytöt ovat näinä päivinä puolitoistavuotiaita. Myy 76cm ja 9.5kg, Aurinkoinen 78cm ja 10.2kg. Terveydenhoitaja oli kaikin puolin tyytyväinen kehitykseen ja mainitsi erityisesti tyttöjen sosiaalisuuden ja iloisuuden. Tuota iloisuutta on kommentoitu rappukäytävässäkin naapureiden osalta – rääpäleet ovat kuulemma aina niin reippaita ja intoa piukassa. Ja muistavat tervehtiä naama hymyssä mummoja (huutavat käsi ojossa ”hej hej” kaikille sadan metrin säteellä oleville).

Terkka sanoi, että puhumisen suhteen tärkeintä on se, että molemmat yrittävät puhua. Kumpainenkin selittää kovasti koko ajan. Sormet osoittelee eri asioita ja suu käy – mitään järkevää sieltä ei kyllä vielä vaan tule. Sanat tulevat sitten, kun ovat tullakseen. Terveydenhoitajakin sanoi, että kaksosten puhe usein alkaa myöhemmin. Ihan järkeen käypäähän se on. Äidinkieli kun opitaan kahdenkeskisessä kommunikaatiossa ja kaksosilla sitä kahdenkeskistä jutteluaikaa äidin/isän kanssa on noin varmaan keskimäärin puolet vähemmän kuin yksöislapsilla – aina on se sisar siinä lähellä vaatimassa huomiota.

Aurinkoinen osaa sanoa muutaman sanan ja on selkeästi yritteliäämpi puhumisen suhteen. Hän on myös vaativampi äidin huomion osalta. Kun Myy jaksaa lukea kirjaa tai leikkiä ipadilla yksin pidempäänkin, Aurinkoinen hakeutuu mieluummin äidin helmoihin. Näin ollen hänen kanssaan tulee juteltuakin enemmän. Myy taas oppii paljon siskonsa kautta ja matkii tämän äänteitä, tavuja ja äänenpainoja.

Leikkipuistoissa tytöt kaatuilee ja kolhii itseään jatkuvasti, kun minä en aina ole juuri siinä vieressä varmistamassa pehmeää laskeutumista tai komentamassa alas erilaisilta telineiltä. Ehkä tästä johtuen he eivät kovin helposti kitise vaikka vähän kolhisivatkin itseään. Monesti muiden lasten äidit haukkovat henkeään, kun jompi kumpi tytöistä tekee kunnon kaksoissalkkovin, ja minä huutelen toiselta puolelta leikkipuistoa, että ylös vaan. Jos nyt edes huudan mitään. Juoksen paikalle vain, jos kaatunut lapsi alkaa itkeä – se kun yleensä tarkoittaa sitä, että nyt sattui vähän enemmän.

Puolitoista vuotta on kulunut hirveällä vauhdilla. Muistan todella elävästi sen vauva-ajan, kun elämä oli selviytymistä yhdestä pulloruokinnasta toiseen. Nyt niistä ipanoista on tullut omia persooniaan, joilla on oma huumorintaju, omat rutiinit, omat lempiohjelmat ja omat ruokailutapansa. Tuntuu, että tytöt eivät juuri erilaisempia voisi olla. Mutta eipähän tule niputettua tyttöjä ”kaksosiksi”. Kukaan, joka heidät tuntee, ei sekota tyyppejä keskenään, ei puhu heistä ”yksikkönä” vaan todellakin pitää kumpaistakin omana persoonanaan. Hyvä niin.

Advertisement

kielikasvatusta

Olen nyt viikon sisällä tavannut useampia kaksikielisiä tai kaksikielisiksi kasvavia lapsia leikkipuistokeikoillamme. Kaikki lapset ovat vaan olleet niin pieniä, että eivät juuri vielä puhu mitään kieltä. Tunnen useampia kaksikielisiä perheitä ja niiden perusteella voin sanoa, että kaksi kieltä opitaan moni eri tavoin. Osassa perheitä toinen kieli on todella ja huomattavasti kakkoskielen asemassa eikä sitä käytetä kuin pakon alla. Joissain perheissä taas kaksi kieltä ovat kuta kuinkin tasavertaisia. Molempia puhutaan ja käytetään päivittäin. Vanhempien lähestymistavat kaksikielisyyteen poikkeavat hurjasti. Jotkut työstävät kaksikielisyyttä alusta alkaen, toiset puhuvat omia äidinkieliään lapsilleen mutta eivät panosta kieliin sen enempää.

Itse olen alkanut miettiä eri keinoja vahvistaa suomenkielen oppimista. Haluaisin, että lapset oppisivat puhumaan suomea sujuvasti ja myös käyttäisivät sitä puhuessaan minulle. Paras keino (sen lisäksi, että itse puhuu suomea lapsille) olisi varmasti hakeutua suomenkieliseen seuraan niin usein kuin mahdollista. Se täällä Tanskassa onneksi onnistuu, jos vaan haluaa. Harkitsen myös tv-kaistan hankkimista. Sen avulla ilmeisestikin voisi katsoa suomalaisia lastenohjelmia.

Kun vaan jaksaisi alkaa puuhaamaan tätäkin asiaa. Pieni projekti mutta kuitenkin, ihan liian uuvuttava tällaiselle humanistille, joka ahdistuu ajatuksestakin askarrella jotain nettiteeveeviritystä televisiossa näkyväksi.

työssä oppimassa

Olen jättänyt raportoimatta täällä, että olin töissä vajaan kuukauden. Työpaikka oli melko lähellä omaa alaani, joten sain tuntumaa tanskalaiseen työkulttuuriin alallani, ensimmäistä kertaa.

Lyhyesti sanottuna tästä ensimmäisestä sijaisuudesta (uusi, pidempi pätkä on edessä ensi vuoden alussa) jäi kaksijakoiset fiilikset.

Positiivista oli huomata, että oma ammattiminä löytyi nopeasti ja tunsin olevani oikeasti hyvä työssäni.

Negatiivista oli arjen pyöritys. Vaikka tein vain hyvin vähän töitä tuntimääräisesti, niin arjen kuviot olivat hankalia. Koska tällaista sijaisuutta varten oli pakko hankkia tytöille hoitajia, heidän etsimiseensä kului aikaa. Koko kolmen viikon kuvion kasaaminen vei uskomattoman paljon energiaa. Ja koska hoitajat vaihtuivat, niin jokaiselle oli vuorollaan opetettava kuviot ihan siitä lähtien, että miten meidän mikroaaltouuni/hella toimii ym. ym. Ruoat piti tietenkin olla mahdollisimman helppoja, jotta hoitajien ei tarvitsisi niitä laittaa ja että lapset varmasti söisivät ne. Yksi hoitaja jätti noudattamatta ruokailuaikoja ja laittoi tytöt nukkumaan päiväunetkin liian aikaisin – siinä meni taas se päivä ihan harakoille. Meillä kun on totuttu tähän armeijarytmiin ja kaikki poikkeamat hankaloittaa elämää.

Sitten, kun töihin palaan, niin lapset menevät ihan tavalliseen tarhaan – siellä nyt on onneksi henkilökunta, jolle ei tarvitse opettaa kodin tekniikkaa tai kirjoittaa päiväohjelmaa ylös.

Menen kyllä mielelläni töihin toisenkin kerran. Silloin oma äitini tulee tänne hieman pidemmäksi aikaa kuin viimeksi, joten lastenhoito sujuu pienemmällä tuskalla. 

positiivisuus on hanurista

Eniten just ottaa päähän tänään

1. sade

2. kura

3. kuravaatteet

4. imurointi (2 kertaa päivässä, palaa kohtiin 1-3)

5. pimeys

Ipanoiden pukemiseen menee yhtä kauan aikaa kuin niiden kanssa viitsii vesisateessa pihalla seisoskella. Tuliasisina tuodaan kilo hiekkaa vaatteiden ja kenkien mukana kotiin, jonka imuroimiseen olen ihan hieman kyllästynyt. 

Iltapäiväunien ja välipalan syönnin jälkeen pitäisi salamana syöksyä pihalle, jotta ei tarvitse gps:ää suunnistaakseen pimeydessä takaisin. Eikä kahden 1.5 vuotiaan kanssa syöksytä salamana minnekään. Kuravaatteiden/talvivaatteiden pukemiseen menee hetki jos kolmekin – vaikka sitten osuis kohdalle kuinka hyvä käytöspäivä.

Jep, äiti on tänään vähän väsynyt. Ja syväjäässä. Ja päättänyt lähteä pimeydessä lenkille, heti kun mies tulee kotiin.