banaanitasavalta nimeltä Tanska

Lapset vietiin tarhassa aiemmin kaksi kertaa päivässä ulos. Kun ilmat viileni ja vaatemäärä suureni ,loppui iltapäiväulkoilu kuin seinään. Kysyin syytä suullisesti pienten puolen johtajalta ja vastaus oli, että ihan pikkuiset (alle vuoden ikäiset) eivät viihdy ulkona, ja kun niitä on niin paljon, niin ovat sitten kaikki sisällä.

Minua otti päähän, koska minusta syy oli selkeästi henkilökunnan vähyys ja/tai laiskuus, ettei lapsia enää iltapäivällä viedä ulos. Aamupäivisin pedagogeja on enemmän mutta iltapäivästä osa lähtee kotiin. Lokakuussa ulkoilulle ei ollut mitään estettä mutta yht äkkiä se loppui kokonaan. 

Kirjoitin johtajalle ja sain vastauksen, jossa oli diipadaabaa pedagogisista linjoista. Vastasin hänelle, että hassusti vastaus oli samalta henkilöltä aivan eri, kun kysyin suullisesti ilman ennakkovaroitusta. Yllättäen en saanut vastausta. Kirjoitukseni jälkeen sentään iltapäivisin lapsille on annettu mahdollisuus piirtää, kuunnella musiikkia ja tehdä vähän muutakin kuin juosta pienessä tilassa toisiaan tönien.

Nyt kävi ilmi, että päiväkodin alue on saastuneella maaperällä. Siirtomaa on ollut ilmeisesti nykystandardien mukaan myrkyllistä. Mutta eipä hätää, tanskalaisten normien mukaan siellä voi kuitenkin leikkiä, jos pesee kädet ja tyhjentää kengät hiekasta sisälle tullessa.

Suomessa tämä ei menisi ikinä läpi. Mutta tämän myrkkytutkimuksen luettuani taitaa olla parempi, että ipanat on sitten sisällä sen iltapäivän. Minä siirrän tytöt ensi vuonna uuteen tarhaan heti kun se on mahdollista.

Advertisement

erottelua

Olemme nyt kahtena viikonloppuna erottaneet tytöt toisistaan useampaan otteeseen. Isä on käynyt molempien kanssa uimassa, äiti taas kahvilassa ja kirjastossa. Nämä ovat olleet mielenkiintoisia retkiä, kaikin tavoin.

On ollut todella uskomatonta huomata, kuinka kokonaisvaltaisesti sitä voi olla lapsen kanssa, kun ei tarvitse koko ajan jakaa huomiota ja/tai tarkkaavaisuutta toisaalle. Käytännön jutut ovat helppoja. Me esimerkiksi käveltiin molempien tyttöjen kanssa kahvilaan ja kirjastoon. Kun käveleminen alkoi tökkiä, oli lapsi nopeasti nostettu syliin ja äiti kantoi viimeiset metrit. Kahden kanssa pitää aina ottaa ne hyökkäysvaunut mukaan kun ei noiden kanssa voi vielä liikenteen sekaan yksin lähteä. Kahvilassa istuminen onnistui hienosti eikä se stressannut äitiä, koska yhden perään juokseminen onnistuu näppärämmin kuin kahden, jotka jo tajuaa hajaantua eri suuntiin.

Mielenkiintoista on ollut myös se, että kumpikin alkoi heti teiden erottua kysellä siskonsa perään. Aurinkoisella on erikoinen tapa. Kun ventovieraat osoittavat hänelle huomiota, tyttö alkaa toistella siskonsa nimeä. Mitähän sen päässä mahtaa liikkua. Useamman kerran kahvilassa pysähtyi setiä ja tätejä lirkuttamaan enkelikiharaiselle ja nauravaiselle Aurinkoiselle. Tyttö ei pelästynyt eikä mennyt hämilleen, alkoi vain toistella siskon nimeä. Ikään kuin se olisi kaivannut sitä, että siskoakin kehutaan. 

Tämä erikseen oleminen taitaa tosiaan tulla tarpeeseen. Tytöt ovat olleet aikojen alusta melkoisessa symbioosissa eikä tällaisia omia hetkiä ole juuri liiemmälti ollut. Nyt pyrimme järjestämään niitä viikonloppuisin. Pari tuntia riittää hyvin ja se on meistä kaikista mukavaa.