äiti ei osaa

9 toukokuun, 2013

Tyttöjen 2v syntymäpäivä lähestyy ja pitäis kai jotain järjestää. Eihän ne itse mitään vielä mistään ymmärrä mutta Tanskassa ei syntymäpäiviä jätetä juhlimatta. Piste.

Sukulaisia on siis tuppaamassa kylään. Ja odottavat tanskalaisia juhlia tarjoiluineen ja lauluineen. Mikään ei mene sen suomalaisen kaavan mukaan. Mikä se nyt sitten onkaan. Ei meillä seitkytluvulla kauheasti järkkäilty lastenjuhlia. Serkut kävi kylässä ja kakkua syötiin, kuvista oon nähnyt.

Tässä kuva (ilmeisesti) tyypillisestä synttärikakusta, jonka mieheni viime vuonna teki tytöille:Image

Lisäksi pitäisi leipoa leipää jota lapset sitten syö. Kyseessä on jonkinlainen leipämäinen muoto pullasta. Älkää kysykö enempää, en ole itse tehnyt, maistanut muiden juhlissa kyllä.

Mua ei todellakaan kiinnostaisi järjestää vielä mitään, kun itse sankarit eivät vielä ole mitään vaatimassa. Mutta pakko sitä kai sitten on jotain tehdä. Onneksi voin aina vedota suomalaisuuteen ja erilaisiin tapoihin. Leipä tulee leipomosta ja kakkua on, jos isä tekee.

Mulla on vielä (kai) pari vuotta aikaa. Sitten alkanee vaatimukset erilaisista teemajuhlista. Onneksi asumme pääkaupungissa. Rahalla saa valmiiksi askarreltua rekvisiittaa. Minun käsissäni sakset on lähinnä vaarallinen ase, puhumattakaan mistään ompelukoneista tai muista härpäkkeistä.

Onneksi meille tuli kaksoset. Järjestyy kaikki nämä juhlat yhdellä iskulla. Ja lapset todellakin menee samaan kouluun ja samaan luokkaan. Ihan näistä käytännön syistä. Hankkikoot sen oman identiteettinsä sitten omin voimin.


kun äiti on väsynyt

23 maaliskuun, 2013

Vinkki pienten lasten isille. Etenkin niille, joiden vaimot/tyttöystävät ovat kotona niiden lasten kanssa. Kun se lasten äiti alkaa kiroilla/itkeä/purkaa väsymystään lajityypilleen tavallista voimakkaammin, tee jotain. Testivoittajaksi selviytyi tämä:

Vaimo lähettää perjantaina ärtyneen tekstiviestin. Se sisältää vain yhden sanan mutta tunnistat v-alkuisen sanan sen vieraasta kielestä huolimatta ja tulkitsetkin sen aivan oikein. Joskus kommunikaatio kannattaa pitää alkeellisena.

Olet itse koko päivän töissä ja työpäivä jatkuu hyvällä illallisella työporukan kesken. Et siis pääse heti tilanteeseen avuksi. Tarvitaan jotain järeämpää korjaussarjaa.

Seuraavana aamuna, selvittyäsi siitä viimeisestä edellisillan viinilasillisesta, pakkaat lapset autoon ja ajat äitisi luokse. Olette siellä myös yön yli.

Plussaa: Äitisi saa hoitaa lapsenlapset ihan siten kuin tykkää, ilman sitä kaikkitietävää miniää. Itse saat heittäytyä lapseksi – äiti hoitaa sinutkin. Lapset saavat vaihtelua kotioloihin ja äitisi hemmottelee heidät varmasti. Poissaollessa vaimo siivoaa kodin, kun kerrankin saa tehdä sen rauhassa. Eikä kehtaa ihan heti heittäytyä raivottareksi.

Miinusta: Viikonloppu on liian lyhyt.


linkkivinkki

21 elokuun, 2012

Törmäsin tähän mahtavaan kirjoitukseen arjesta kaksosperheessä:

http://ellit.fi/ihmissuhteet-ja-perhe/perhe/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen

Osuvasti kirjoitettu juttu, monilta kohdin ihan kuin meidän perheestä. Paitsi että meille ei palkattu hoitajaa, ei käyty isovanhempien luona asumassa mutta ei sentään sairasteltu ja todellakin herätettiin lapset öisin syömään samaan aikaan. Meillä isä osallistuu hoitoon iltojen ja viikonloppujen ohella myös aamuisin. Öisin heräillään harvoin mutta jos heräillään, niin pääosin se, joka nousee sängystä, on mies. Meidän tytöt oppivat (unikoulun ansiosta) aikaisessa vaiheessa nukahtamaan itsekseen ja suht samaan aikaan.

Ja ollaan me harrastettu, erikseen ja joskus harvoin yhdessäkin. Se (harrastaminen ja deittailu) me ollaan yritetty priorisoida väsymyksestä huolimatta. Vaikka joskus tuntuu, että helpointa olisi vaan tuijottaa kotona televisiota ja painua nukkumaan, ollaan menty ulos syömään, jos niin on sovittu. Eihän se halpaa ole, kun lastenhoitajalle pitää maksaa joka tunnilta – harvemmin isovanhemmista on ollut apua. Mutta on se vaan jälkeen päin katsottuna auttanut jaksamaan ihan eri tavalla arkea.

Riittämättömyyden tunteita alan tuntea vasta nyt. Arvatkaa kuinka hirveää on, kun kaksi lasta tappelee siitä, kumpi saa istua äidin sylissä lukemassa kirjaa? Eikä ne mistään selittelyistä, vuoroista tai yhdessä lukemisesta mitään ymmärrä. Aurinkoinen haki minua moneen kertaan lattialle ja istui syliin ja olisi lukenut kirjaa vaikka kuinka kauan. Salamana siihen vaan tuli myös siskokulta, joka repi kirjan kädestä, istui väkisin kolmanneksi pyöräksi tai ainakin yritti kovasti. Jos otin Myyn syliin periaatteella ”sen vuoro”, niin Aurinkoinen itki lohduttomana ja ”hylättynä” vieressä. Jos taas yritin pitää Myyn poissa tieltä, istui se ulkopuolisena kauempana ja halusi tietenkin kalifiksi kalifin paikalle. Eikä siitäkään mitään tullut, kun yritin pitää molemmat sylissä samaan aikaan.

Jotenkin musta tuntuu, ettei tämä sylin jakaminen tästä helpommaksi muutu.


päiviä

12 toukokuun, 2012

Huomenna on elämäni ensimmäinen äitienpäivä. Tanskassa sitä ei noteerata sillä intensiteetillä kuin Suomessa. Toki kadulla näkee joitain lahjaideoita tyyliin ”osta äidille suklaata” mutta täällä ei onneksi ole samanlaista lahjahysteriaa kuin Suomessa. Mieheni ei edes tietäisi mikä päivä huomenna on, jos en olisi hienovaraisesti (kirjoittaa hän, ironisesti) muistuttanut. Shampanja on näköjään laitettu kylmenemään, eli jotain on mennyt perille.

Itse asiassa kyseinen päivä aiheutti minulle paljon enemmän väristyksiä viime vuonna, ollessani viimeisilläni raskaana, kuin nyt. Äitiyttä eletään joka päivä ja olen siitä myös kiitollinen, ainakin melkein joka päivä. En kaipaa lahjoja, jotka on ostettu kiireellä, stressissä. Tuo shampanja riittää, pitkä aamu-uni ja ehkä se aamiainenkin. Saa nähdä millainen äitienpäivätraditio meidän perheeseemme muodostuu. Täällä sitä ei määritä ympäristö, vaan saan todennäköisesti itse ohjailla päivälle ääriviivat. Taidan haluta siitä perhepäivän, jolloin teemme jotain yhdessä. Jotain, josta kaikki saa irti jotain. En vain minä, tai vain lapset. Aika näyttää mitä se jokin sitten pitää sisällään.

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Ne muutamat kirjoitukset, joita luin aiheesta päivän suomalaisista nettilehdistä, aiheutti vain ärtymystä. Ihmisien on ilmeisenkin mahdoton ymmärtää lapsettomuuden syvimpiä tuntoja, jos ajatus omasta lapsettomuudesta ei ole ollut tapetilla. Jos nyt saisin lohduttaa omaa itseäni lapsettomana, sanoisin, että kyllä se elämä voi olla hyvää ja täyttä elämää ilman lapsiakin. En minä sitä uskoisi ja kommentti ärsyttäisi. Mutta sitä mieltä minä olen nyt, äitinä.

 


sosiaalistumista

5 toukokuun, 2012

Sain kuin sainkin itseni ja tytöt äitiryhmään viime viikolla. Matka taittui julkisilla helposti ja vaivattomasti. Sain ahdettua Myyn babybjörniin ja heitin toiselle olalle hoitolaukun, toiselle Aurinkoisen. Sitten vaan portaat ylös ja kerhotiloihin. Myy riemastui muiden lapsien läsnäolosta. Konttasi reippaasti muiden leikkien keskelle, hymyili kaikille ja jäi paikalleen istumaan. Aurinkoinen pysytteli aluksi äidin lähellä mutta uskaltautui hieman totuteltuaan jo lähtemään tutkimusretkille yksin. Ja sitten tytöt olivatkin hukkateillä vuorotellen. Aina kun sain jonkun äidin kanssa jutun juurta aloiteltua, niin jompi kumpi tytöistä olikin jo nurkan takana ”kadoksissa”.

Tämän kokemuksen perusteella tuli sellainen fiilis, että ehkäpä nuo jo nauttisivat päiväkodin muista lapsista ja seurasta. Sitten taas toisaalta kauhistuttaa ajatuskin – täkäläisen uuden uutukaisen väitöskirjan mukaan Kööpenhaminan päiväkodit ovat ankeita mestoja. En nyt itse väikkäriä ole lukenut mutta lehtikirjoituksia aiheesta jonkin verran. Niiden mukaan päiväkotien henkilökunta ja johto on suoraan sanottuna epäammattimaisia ja ei-motivoituneita työhönsä. Ja tänään yksi lehti kirjoitti pitkät pätkät lastentarhanhoitajien koulutuksesta – tai siis lähinnä sen olemattomuudesta.

Eihän sitä oikeasti tosiaan tiedä, mitä siellä päiväkodissa tapahtuu. Eihän ne huonot hoitajat todennäköisesti niille vanhemmille huuda ja vittuile. Ja kyllä kaikkien hoitopaikkojen kotisivuilla johto todistelee pedagogista osaamistaan ja suunnitelmia on jos jonkinlaisen näkemyksen mukaan. Tulee mieleen omat opettaja-ajat ja se, kuinka kaukana todellisuudesta monien vanhempien käsitykset olikaan koulunkäynnistä ja siitä, mitä ne heidän (jo lähes aikuiset) lapsukaiset siellä tekivätkään.

No, mutta äitiryhmään lähden toistekin. Ja kyllä nuo meidän tytöt sinne päiväkotiinkin jonain päivänä joutuu. Kai ne siitä traumasta sitten joskus selviää.


kotona vai kylässä

27 helmikuun, 2012

Löysin työpaikkailmoituksen, joka kiinnosti. Työ alkaisi elokuun alussa, joten tytöt joutuisivat hoitoon hieman aiemmin kuin mitä olin ajatellut.

Minua hirvittää ajatus päivähoidosta. Vaikka hoitopaikka olisi kuinka hyvä tahansa, vierastan ajatusta siitä, että näkisin lapsia niin lyhyen ajan arkipäivinä. Aamulla kiireessä ja illalla väsyneenä. Sen kaikista ihanimman ajan lapset olisivat vieraiden ihmisten hoidossa ja minä jäisin paitsi todella paljosta. En siis ole edes pohtinut sitä, onko päiväkoti hyväksi lapselle vai saako sieltä elinikäisen trauman (tuntuu, että päiväkotikeskustelut ovat aina noin mustavalkoisia). Lähinnä kauhistuttaa tuo yhteisen ajan vähyys, jos palaan töihin jo kesän jälkeen.

Todennäköisesti haen tuota työtä mutta en varmasti kauheasti pety, jos he eivät ulkomaalaista siihen hommaan valitse. Päädyimme nyt siihenkin, että pysymme tässä nykyisessä asunnossamme vielä muutaman vuoden. Taloudellisesti pystyisin siis jäämään kotiin vähintään siihen saakka, kun tytöt ovat 2v.


vuoden mutsi blogin haaste

6 helmikuun, 2012

Satu Salamatkustaja-blogista haastoi vastaamaan Vuoden mutsi kirjan käsiksen valmistumisen johdosta seuraaviin kinkkisiin kysymyksiin:

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun… vaatetin kaksi vauvaa sekä itseni talvitamineisiin ja ulkoilin 2 tuntia tehden samalla pakollisen pitstopin kauppaan (hammastahna finaalissa, kaupassa ruuhkaa ja ahtaat käytävät kaksosvaunuille)
2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on… väsymyksen voittaminen ja näennäisen kärsivällisyyden tavoittaminen
3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän… lopetti huutamasta, kun nostin sen syliini
4. Kello 12 yöllä olen yleensä…. unessa
5. Kello 8 aamulla olen yleensä…. juuri herännyt. Meillä aamuvuorot hoitaa isä, joka herättää mut ennen kuin lähtee töihin (applause)
6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että.. Koita kestää kolmen naises kanssa – kyllä me sua rakastetaan
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että.. Kiitos kärsivällisyydestä
8. Viimeksi kiroilin, kun…. toinen ipanoista roikkui verhoissa samalla kun toinen hakkasi televisiotasoa leikkiautolla. Kiroilin myös kohdan 1 kauppareissulla
9. En ole koskaan osannut… Kutoa sukkaa. Tai ylipäätään kutoa/neuloa. Koulussakin vein sukat kotiin mutsin kudottavaksi.
10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia, voi tehdä on… Hyvä kirja ja suklaa-kombi on aika lyömätön.

Haasteen laitan edelleen Emille (tuore kaksostyttöjen äiti)


tutkimukselle tilausta

17 lokakuun, 2011

Hesarissa on taas kirjoiteltu ja keskusteltu äitiydestä. On ollut artikkelia korvikkeen erinomaisuudesta ja päivähoidon turmiollisuudesta. Molempia artikkeleja on ollut tuettu tutkimuksin ja asiaviittein.

Tutkimuksia kasvatuksen saralta löytyy aina suuntaan jos toiseenkin. Aivan kuten ravintosuositukset, niin muuttuvat kasvatusihanteetkin kiihtyvällä tahdilla. Minulle on oikeastaan ihan sama mitä päiväkodeista, imetyksestä tai kantoliinoista kirjoitetaan – teen itse omat päätökseni ihan maalaisjärjellä ja jonkin verran aihetta (kasvatustiede) opiskelleena.

Se mikä näissä kirjoituksissa on mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta, on äitien kommentointi. Aivan järkyttävää kiihkoilua puolesta ja vastaan. Voisiko joku pliiiiis tehdä tutkimuksen liittyen näihin tunteisiin, jotka saa aikaan järjetöntä syyttelyä ja kiihkoilua mielipidepalstoilla?? En ole törmännyt vastaavaan täällä Tanskassa. Ryhdynkin heti googlaamaan aihetta täkäläisittäin. Kunhan kaksosilta saan aikaa. Palataan aiheeseen viiden vuoden kuluttua…


luokittelua

3 lokakuun, 2011

Salamatkustajan ja projectmaman blogeissa on ollut kirjotuksia vapaaehtoisesti lapsettomista. Kommenteissa perheelliset toisensa jälkeen vakuuttavat, etteivät hekään koskaan lapsia halunneet. Mutta sitten kuitenkin, syystä tai toisesta. Miksi on niin tärkeää sanoa, ettei koskaan halunnut lasta?

Minäkin kuulun niihin, jotka eivät koskaan haaveilleet perheestä tai lapsista. Lapset ärsytti/pelotti ja pysyin niistä kaukana aina kun se oli mahdollista. Uskon, että meitä on todellakin monta. Lapsihaave tuli tapetille vasta kun se isäehdokas löytyi. Tuttu juttu varmaan miljoonalle muulle naiselle. En voi sanoa olevani ex-vela. Vela on sellainen, joka todella myös jää lapsettomaksi, omasta halustaan. Näin olen asian tieteelliseltä kannalta ymmärtänyt.

Minusta lasten tekeminen ja kaikki siihen liittyvä nyt vaan on maailman luonnollisimpia juttuja. Minä en ymmärrä miksi naisia luokitellaan lapsettomiin/lapsellisiin ja vielä alakasteihin sen mukaan onko lapsettomuus tahatonta vai ei. Kai pitäisi vielä lapsellisetkin luokitella edelleen sen mukaan, onko raskaus ollut suunniteltu vai ei. Jos miehet luokiteltaisiin saman kaavan mukaan, sitä pidettäisiin todennäköisesti teennäisenä tai vähintään vähän ihmeellisenä.

Minulla on siitä kummallisia kavereita, ettei ne koskaan udelleet meidän lastenteosta. Sukulaisetkin jättivät rauhaan. Siksi en ole ehkä kerännyt hiljaista raivoa itseeni asian suhteen vuosien varrella.

Luokittelu on ihmisten tapa jäsentää maailmaa. Joskus vaan tuntuu, että se menee vähän kummalliseksi. Nyt on ilmeisesti tosi hip olla vela. Tai ainakin on hyvin uncool olla äiti ja jopa pitää siitä? Ja siis mulla ei todellakaan ole mitään lapsettomia naisia vastaan, oli se vapaaehtoista tai ei. Päinvastoin arvostan heitä, jotka ovat tekemättä lapsia vain sosiaalisen painostuksen vuoksi.  Mun sosiaalipsykologian opinnot jäi viiteentoista opintoviikkoon. Olis pitänyt tehdä se cumu. Mut musta tulikin humanisti – se selittänee ehkä tämän kirjoituksen.


ensimmäinen kuukausi

27 kesäkuun, 2011

Tällä viikolla tulee täyteen ensimmäinen kuukauteni kaksostyttöjen äitinä. Kuukausi – aika on mennyt siivillä. 

Pikku-myy, tämä alle kaksikiloisena syntynyt rääpäle, on kasvanut ja tullut enemmän ”valmiin” näköiseksi. Pois on nenäletku ja ohut iho – tilalla on hyvin syövä ja temperamenttinen pieni vauva. Myy on vauvoista vaikeampi. Hän itkee ja vaatii huomiota mutta toisaalta  hänellä on itkulle usein selkeä syy: vaippa vaihtoon, nälkä tai vatsa kipeä (itku lakkaa, jos vatsa toimii tai pieru tulee).

Little miss sunshine, isompi tytöistä, on helpompi vauva. Hän syö ja nukkuu ja kitisee harvoin. Yleensä vain iltaisin, jos uni ei tule. Silloin auttaa joko sylihoito tai tutti. Viime yönä piti tuttia olla laittamassa suuhun viiden minuutin välein mutta onneksi äiti oli saanut nukuttua päiväunet ja valvominen onnistui ilman suurempia tuskia.

En imetä. Tai imetän isompaa silloin tällöin, ehkä kerran tai kaksi päivässä mutta sen jälkeen hän vetää pullollisen korviketta perään. Pienempi ei koskaan oppinut oikein tissin tarkoitusta. Myy saa kuitenkin pääosan ravinnostaan äidinmaidosta – pumppaan noin neljän tunnin välein ja se riittää Myyn tarpeisiin. Tuotanto ei ole siitä koskaan korkeammaksi noussut vaikka pumppaisin useammin tai isompi tyttö olisi rinnalla säännöllisesti (kokeiltiin sairaalassa).

Arki sujuu sopuisasti. Välillä tytöt huutavat yhteen ääneen mutta kun meitä on kotona kaksi, se ei ole ongelma – syliin mahtuu aina. Se, mitä teen, kun olen yksin kotona, on eri asia. Viime kerralla kun olin yksin ja tytöt huusivat vuorotellen, puolitoista tuntia oli pitkä aika. Kanniskelin tyttöjä vuorotellen toisen huutaessa sängyssä. Oli suhteellisen jakomielitautinen olo, kun mikään ratkaisu ei oikein tuntunut hyvältä. Se, kumpi huusi kovempaa, voitti sylipaikan – ja äiti poti koko ajan huonoa omaatuntoa.

Minun on edelleen vaikea sisäistää olevani äiti. Sana tuntuu suussa oudolta.  Omat vanhempani ovat tulossa huomenna käymään. On outoa ajatella rooleja uusiksi. Minä olen nyt äiti, vastuussa näistä kahdesta pienestä ihmisestä. En osaa kuvitellakaan, miten vanhempani nyt minut näkevät, miltä tämä kaikki heistä tuntuu.

Pienet ihmiset nukkuvat juuri nyt, isä on kaupungilla. Minun pitää selviytyä syöttörumbasta ensimmäistä kertaa kokonaan yksin. Siitä voi seurata huutokonsertti tai sitten se menee sopuisasti vuorotellen. Saa nähdä…