kun äiti on väsynyt

23 maaliskuun, 2013

Vinkki pienten lasten isille. Etenkin niille, joiden vaimot/tyttöystävät ovat kotona niiden lasten kanssa. Kun se lasten äiti alkaa kiroilla/itkeä/purkaa väsymystään lajityypilleen tavallista voimakkaammin, tee jotain. Testivoittajaksi selviytyi tämä:

Vaimo lähettää perjantaina ärtyneen tekstiviestin. Se sisältää vain yhden sanan mutta tunnistat v-alkuisen sanan sen vieraasta kielestä huolimatta ja tulkitsetkin sen aivan oikein. Joskus kommunikaatio kannattaa pitää alkeellisena.

Olet itse koko päivän töissä ja työpäivä jatkuu hyvällä illallisella työporukan kesken. Et siis pääse heti tilanteeseen avuksi. Tarvitaan jotain järeämpää korjaussarjaa.

Seuraavana aamuna, selvittyäsi siitä viimeisestä edellisillan viinilasillisesta, pakkaat lapset autoon ja ajat äitisi luokse. Olette siellä myös yön yli.

Plussaa: Äitisi saa hoitaa lapsenlapset ihan siten kuin tykkää, ilman sitä kaikkitietävää miniää. Itse saat heittäytyä lapseksi – äiti hoitaa sinutkin. Lapset saavat vaihtelua kotioloihin ja äitisi hemmottelee heidät varmasti. Poissaollessa vaimo siivoaa kodin, kun kerrankin saa tehdä sen rauhassa. Eikä kehtaa ihan heti heittäytyä raivottareksi.

Miinusta: Viikonloppu on liian lyhyt.


annas kun esittäydyn

22 maaliskuun, 2013

Moi. Mutsi kutsuu mua täällä Myyksi. Olen tänään kunnostautunut. Leikkipuistosta lähdettäessä viskoin toisen reima-hanskani jorpakkoon eikä mutsi huomannut sitä. Meidän piti mennä kenkäkauppaan ostamaan uudet popot, kun siellä oli 2 yhden hinnalla tarjous. Jouduttiin kuitenkin palaamaan ostarilta takaisin sen hanskan vuoksi, kun mutsin mielestä se oli jotenkin tärkeä. Mua otti päähän ja ryhdyin kirkumaan. Tein sitä sitten koko matkan kotiinkin, pari kilsaa siinä kai meni. Samalla viskoin hanskaa tielle minkä kerkisin. Kotona ajattelin rauhoittua hetkeksi mutta kun näin ruokalautasen, ryhdyin taas huutamaan. Mutsi vaihtoi vaipan sekunnissa ja viskaisi mut nukkumaan ilman lounasta. Nukahdin saman tien, huutaminen on kovaa hommaa.

Moi, mutsi kutsuu mua täällä Aurinkoiseksi. Aurinko on tänään paistanut, mua tosin on enemmänkin vaan ketuttanut. Ensin sisko kävi huutamaan ja mun piti siinä tietty kompata sitä, jotta en jää huomiotta. Huudettiin kilpaa koko matka ostarilta kotiin. Lounas oli outo, kun sisko ei ollut syömässä mun kanssa. Mutsi söi siskon ruoat. Näytti vähän väsyneeltä siinä muovilusikalla lihaperunalaatikkoa sivakoidessaan. Menin nukkumaan heti lounaan jälkeen mut herätessä piti vähän raivota vielä. Lähdettiin siis kato taas ulos ja mun piti taas laittaa typerät hanskat ja myssy päähän.

Viikonloppuna me oltiin molemmat vatsataudissa, mutsi ja faijakin oli. Ei olla kumpikaan syöty kunnolla viikkoon. Äiti roikkuu joka päivä netissä jollain ”avoimet työpaikat”-sivulla. Me ollaan saatu katsoa tavallista enemmän telkkaria.


kaikki apuvälineet sallittuja

13 joulukuun, 2012

1.5 vuotiaiden kaksosten pukeminen talvitamineisiin on syvältä. Ja vieläkin syvemmältä. Aika monta kertaa on juostu kengät jalassa jomman kumman perässä ympäri kämppää, kun se, jota ei pueta, lähtee omille teilleen. Tai riisuu sitä mukaa kun toista puetaan. Siinä on lentänyt muutama hikipisara ja vieläkin useampi kirosana. Ja kaiken lisäksi on saanut kotiin tultua imuroida puoli asuntoa kengilläjuoksentelun tuloksena. Että ilon kautta on menty. Ihanat neljä vuodenaikaa my ass.

Vaan ei enää! Kaiken tämän olisi voinut välttää jo ajat sitten. Tajusin laittaa IPadin pyörimään siksi aikaa kun tyyppejä vaatetetaan. Molemmat tuijottaa hypnoosissa kolmen iloisen rosvon musiikkivideota sen reilun 5 minuuttia ja siinä ajassa olen jo saanut suurimmat haasteet hoidettua (eli fleecehaalarin ja hanskat) kummankin niskaan. Sitten vaan tonttu toljanteria jatkoksi (eläköön Yle Areenan äpsi) ja ehdin pukea loput sekä itseni. Eikä tule edes hirveä hiki.

Nyt kun vielä sulais lumet, niin tästä vois taas tulla jotain. Tällä hetkellä meilläkin on lunta ja Myy ei halua siinä elementissä juuri liikkua. Lähipuistoissa lunta on ihan liikaa, ainoa puisto, jossa molemmat viihtyy puolisen tuntia, sijaitsee parin kilsan päässä. No, tuleepahan adhd-äidin liikuttua vähän enempi…


kotona on kivaa

2 lokakuun, 2012

Mistähän johtuu, että minua toisinaan hävettää sanoa ääneen, että nautin tästä kotona olemisesta lasten kanssa. Kun kerron olevani kotona, tanskalaiset yleensä katsovat minua vähän vinoon ja alkavat sitten kautta rantain tiedustella onko minulla minkäänlaista koulutusta. Ajattelevat minun olevan muutoin työtön, kai. Kun kerron sitten, että olen akateemisesti koulutettu ja irtisanouduin työstäni ollakseni kotona, loppuu keskustelu usein siihen. Ainakin, jos keskustelukumppani on pienen lapsen työssäkäyvä äiti. Täällä ollaan karkeasti sanottuna sitä mieltä, että päiväkotiin pitää mennä vuoden iässä, sosiaalistumaan.

Minä en missään nimessä tuomitse työssäkäyviä äitejä. Olisin itsekin mennyt töihin, jos olisin sinne kaivannut. Mutta kun en kaivannut. Kotona on kivaa. Lapset ovat suurimman osan ajasta ihania. Tämä on leppoisaa ja antoisaa, meille kaikille. Virikkeitä kyllä saadaan iltapäiväkerhoista ja leikkipaikoista mutta pieninä annoksina.

Mies alkaa ison projektin jonka johdosta hän on kolmisen päivää viikosta poissa kotoa. Tutkimme mahdollisuutta vuokrata kesämökki projektiseudulta, jotta voisimme koko perhe olla osan viikosta/pitempiä aikoja siellä toisella paikkakunnalla. Saa nähdä, mihin päädymme. Pärjäänhän minä kotonakin. Mutta tämä olisi ollut melko kipinäherkkä tilanne, jos olisin ollut työelämässä. Työn, tarhaan vienti-/hakuruljanssi yksin olisi meikäläisen temperamentilla saattanut aiheuttaa oikosulun. Onneksi näin.


linkkivinkki

21 elokuun, 2012

Törmäsin tähän mahtavaan kirjoitukseen arjesta kaksosperheessä:

http://ellit.fi/ihmissuhteet-ja-perhe/perhe/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen

Osuvasti kirjoitettu juttu, monilta kohdin ihan kuin meidän perheestä. Paitsi että meille ei palkattu hoitajaa, ei käyty isovanhempien luona asumassa mutta ei sentään sairasteltu ja todellakin herätettiin lapset öisin syömään samaan aikaan. Meillä isä osallistuu hoitoon iltojen ja viikonloppujen ohella myös aamuisin. Öisin heräillään harvoin mutta jos heräillään, niin pääosin se, joka nousee sängystä, on mies. Meidän tytöt oppivat (unikoulun ansiosta) aikaisessa vaiheessa nukahtamaan itsekseen ja suht samaan aikaan.

Ja ollaan me harrastettu, erikseen ja joskus harvoin yhdessäkin. Se (harrastaminen ja deittailu) me ollaan yritetty priorisoida väsymyksestä huolimatta. Vaikka joskus tuntuu, että helpointa olisi vaan tuijottaa kotona televisiota ja painua nukkumaan, ollaan menty ulos syömään, jos niin on sovittu. Eihän se halpaa ole, kun lastenhoitajalle pitää maksaa joka tunnilta – harvemmin isovanhemmista on ollut apua. Mutta on se vaan jälkeen päin katsottuna auttanut jaksamaan ihan eri tavalla arkea.

Riittämättömyyden tunteita alan tuntea vasta nyt. Arvatkaa kuinka hirveää on, kun kaksi lasta tappelee siitä, kumpi saa istua äidin sylissä lukemassa kirjaa? Eikä ne mistään selittelyistä, vuoroista tai yhdessä lukemisesta mitään ymmärrä. Aurinkoinen haki minua moneen kertaan lattialle ja istui syliin ja olisi lukenut kirjaa vaikka kuinka kauan. Salamana siihen vaan tuli myös siskokulta, joka repi kirjan kädestä, istui väkisin kolmanneksi pyöräksi tai ainakin yritti kovasti. Jos otin Myyn syliin periaatteella ”sen vuoro”, niin Aurinkoinen itki lohduttomana ja ”hylättynä” vieressä. Jos taas yritin pitää Myyn poissa tieltä, istui se ulkopuolisena kauempana ja halusi tietenkin kalifiksi kalifin paikalle. Eikä siitäkään mitään tullut, kun yritin pitää molemmat sylissä samaan aikaan.

Jotenkin musta tuntuu, ettei tämä sylin jakaminen tästä helpommaksi muutu.


mahtaa olla rankkaa

16 elokuun, 2012

Toteaa moni, kun tulee puhetta kaksosten vanhemmuudesta.

Mikäs tässä sitten on rankkaa? Olemme nyt ryhtyneet erottamaan tyttöjä silloin tällöin toisistaan niin, että mies vie yhden jonnekin ja minä toisen muualle. Näinä kertoina on saanut kokeilla hetkisen sitä, millaista olisi olla yhden yksivuotiaan äiti.

Nämä jäi mieleen:

1) Kävin Myy selkärepussa shoppaamassa. Tyttö keikkui manducassa ja minä poukkoilin vaate- ja kenkäkaupoissa. Mahtavaa! Kävinpä vielä kahvilassakin. Eikä tarvinnut kytätä ikkunasta, kirkuuko lapset vaunuissa keuhkonsa puhki tai hakkaako ne toisiltaan polvet sinisiksi sillä aikaa kun äiti jonottaa take-away lattea. Sain ostettua etsimäni synttärilahjan ja Myy oli innoissaan kaikista tapaamistaan ihmisistä. Osaa se näköjään herättää ja kerätä huomiota ihan yksin, ilman siskoaankin.

2) Ulos lähteminen ja kotiin paluu kävi niiiiin nopeasti ja vaivattomasti. Yhden, rimpuilevankin, lapsen kengät sai kyllä jalkaan eikä tarvinnut alkaa alusta samaa rumbaa toisen kanssa. Ja sillä aikaa ensimmäinen jo riisuu niitä kenkiään reippaasti… Kotiin tullessa pystyi kävelemään suoraan sisälle. Kahden kanssa otan toisen syliin ja yritän sitten saada erilaisilla vippaskonsteilla houkuteltua toisen hissiin ja hissistä kotiovelle. Yleensä se vapaana kirmaava lapsi ehtii kolistella naapureiden postiluukut, kirkua juosta pakoon minua käytävässä ja lopuksi heittäytyy lattialle raivoamaan ja saan kantaa sen sisälle pakkopaidassa. Samalla kun olen teljennyt sen ensimmäisen lapsen kotioven taakse ja se tietty huutaa myös. No, tämä on vähän kärjistetty kohtaus mutta kyllä se vaati aikansa treenausta minulta, että keksin ne keinot, jolla sen vapaana juoksevan lapsen sain houkuteltua hissiin. Sitä ennen vein lapset yksi kerrallaan ylös.

3) Lapsen uskaltaa päästää irti. Yhden perässä voi juosta vaikka ympärillä olisi muutakin porukkaa. Kun kaksi jakaantuu eri suuntiin, siinä ei auta kuin itku. Vien lapset yleensä vain aidattuun leikkipuistoon jonka ”vaaran paikat” tunnen hyvin. Yhden lapsen kanssa vaihtoehtoja oli useampia. Leikkipuiston ei tarvitse olla vankila.

4) Yhden kanssa voi lähteä ex tempore autoilemaan. Vois kai sitä kahdenkin kanssa lähteä mutta en viitsi. Pitäisi roudata tytöt rattaissa autolle, istuttaa istuimiin kiinni ja viedä rattaat takaisin paikalleen. Autossa meillä on matkakärryt eikä sinne enää toisia kaksosvaunuja mahdu. Mieluummin menen julkisilla. Ja jos johonkin paikkaan ei pääse suht mutkattomasti julkisilla, jätän helposti menemättä. Tai otan miehen mukaan kuskiksi ja kantajaksi.

Arkiset jutut on niitä työllistävimpiä ja haasteellisimpia. Ruokaa tehdessä ei voi pitää molempia sylissä vaikka ne huutaa nälissään kuin sireenit ja roikkuu puntissa. Kun tyypit juoksee toisiaan päin ja huutaa yhtäaikaa, on lohdutettava molempia samaan aikaan. Välillä molemmat saavat yhtäaikaa hepulit ruokaillessaan ja saan pitää kaksin käsin lautasia pöydässä. Tänään rikkui kahvikuppi, maidot kaatuivat pitkin pöytiä ja ruoat oli sylissä. Normilounas.

Listaa voisi kai jatkaa vaikka kuinka. Se mikä yhden kanssa menee pienellä vaivalla, on kahden kanssa isompi vaiva. Kuten tuo pukeminen. Odotan innolla kylmempiä kelejä…

Ensi viikolla meille tulee kylään saksalaisperhe, jolla on 2,5-vuotiaat kaksospojat. Odotan innolla heidän tapaamistaan. Toivottavasti he näyttävät esimerkkiä siitä, että tämä tästä helpottaa. Onhan tämä jo helpottanut koko ajan, pikku hiljaa. Sitä varmasti on itse oppinut tekemään asioita simultaanisti ja lasten kasvaessa heiltä voi tietenkin odottaa enemmän osaamista. Mutta yhä edelleen elämä on päivästä päivään sitä ennakointia ja lasten pelastamista eri tilanteista. Tuntuu, että aina on jompi kumpi jossain liaanissa roikkumassa.

Mutta saan myös kahdet märät pusut ja halaukset. Joskus siitä halaajan paikasta tapellaan kynsin ja hampain ja voittaja heittäytyy syliini eikä suostu luopumaan paikastaan millään. Pus!


flashback

15 elokuun, 2012

Tapasin eilen leikkipuistosta kävellessäni perheen, jolla oli mukanaan kaksiviikkoiset tyttökaksoset. Voi iih, kun ne olivat pieniä. Äiti kyseli kovin vinkkejä siihen, miten jaksaisi paremmin. Enhän minä enää muuta muistanut, kuin että miehen kotona oleminen oli valtava apu ja satunnaiset lastenhoitajat olivat kultaakin kalliimpia. Yritin toki vakuuttaa, että kuukausi kuukaudelta on helpompaa ja että itselleen pitäisi osata olla armollinen. Kaikkeen ei pysty. Heillä oli yksi lapsi entuudestaan ja vertasivat tietysti siihen, miten paljon hän aikoinaan sai vanhemmiltaan huomiota, aikaa ja energiaa.

Vuosi on todella mennyt nopeasti ja tytöistä on tullut lapsia – vauvoista puhuu enää vieraat, jotka pienikokoiset lapsemme nähtyään puhuvat heistä vauvoina. Kunnes vapautan sankarit rattaista ja he juoksevat kiljuen kukin tahoilleen 🙂 Leikkipuistossa vierailemmekin päivittäin, yleensä kaksi kertaa, jos muita menoja ei ole. Tytöt nauttivat seurasta mutta jos harmistus iskee, niin äidin luota on hyvä hakea uutta potkua. Olen onnellinen, että tytöt hakevat huomiota tanssimalla, hymyilemällä ja erilaisia temppuja tehden. Toistaiseksi muiden lapsien töniminen, lyöminen tai muu riehuminen on pysynyt poissa huomionhakurepertuaarista. Kivien syönti on se ainoa paha, jolla saa äidin tulemaan varmasti paikalle.

Pahin stressi tulee syömisestä. Myy innostuu usein leikkimään ruoalla. Välillä aamupuuro ei kelpaa millään. Ei syötettynä, itse syötynä tai siltä väliltäkään. Lusikkatekniikka on ihan hakusessa eikä kädestä todellakaan saa pitää kiinni. Silloin tyttö ryhtyy hysteeriseksi. Ehkä se joskus oppii. Aurinkoinen osaa jo lusikoida puuronsa itse – vaikka puolet siitä vielä rinnuksille meneekin.

 

 


100

11 maaliskuun, 2012

Tämä on sadas kirjoitukseni tässä blogissa. Sen kunniaksi annankin kuvan puhua puolestaan. Joogamattoni sai uuden tehtävän suojella seedeitä ja deeveedeitä tuholaisilta. Kuukauden verran se toimikin kunnes Myy oppi joogan salat ja levyt sai taas kyytiä.



yks nukkuu, toinen kukkuu

9 maaliskuun, 2012

Vähän on ollut takkuista ja kirjoittaminen on ollut jäissä. Aurinkoinen kapinoi syömistensä kanssa, edelleen. Pienillä jutuilla saan sen sujumaan jotenkin (annan omalle lautaselle sormiruokaa ja saa juoda itse välillä omasta pullosta).

Enemmän väsyttää tyttöjen unirytmi. Ne herää joka aamu viiden ja kuuden välissä. Nyt on siirrytty taas pienen paremman pätkän jälkeen lähelle sitä viittä, tänä aamuna alkoi elämöinti tasan kello 5. Pakko antaa pulloa, muuten meno ei rauhoitu. Ei jakseta hyssytellä puolta tuntia ja ollaan yritetty antaa vaan jokellella – ei auta. Pulloa kehiin ja sen jälkeen tytöt saattaa nukkua vielä hetken. Yleensä vain toinen nukkuu ja toinen sitten kukkuu.

Mies herää lasten kanssa viimeistään kuudelta. Minä saan periaatteessa tuon aamusyötön jälkeen nukkua kahdeksaan. Mutta enhän mä nukahda napista painamalla. Pyörin sängyssä vielä kuuden jälkeen ja ehdin hetkeksi nukahtaa ennen herätystä. Koska leidit herää noin aikaisin, tarvitsee ne vielä ihan väkisin parit päikkärit. Aurinkoinen tosin nukkuu nekin hyvin huonosti. Myy simahtaa saman tien ja nukkuu suht hyvin 1.5 tuntia. Arska pyörii ja hyörii ja nukahtaa vaivoin – herätäkseen tunnin päästä huutamaan. Joskus saan sen kyllä nukahtamaan vielä uudelleen.

Mutta siis sellaista vapaata aikaa päivisin ei juuri enää ole, kovin montaa minuuttia.


let me entertain you

2 maaliskuun, 2012

Sapuskaaminen on meillä välillä melkoista sirkusta.

Myyn sai syömään asentamalla sen television eteen. Ruutu ja ääni sai tytön sen verran psykoosiin, että suu avautui automaatilla, huomaamatta. Toisinaan, jos mieskin oli paikalla, näytettiin ipanalle ipadilla kuvaa ja ääntä (ja tanssittiin pöydällä ripaskaa ja ilveiltiin). Nyt tyttö on parantanut yks kaks yllättäen tapansa ja syö kuin unelma.

Aurinkoinen on ottanut asiakseen tämän raastavamman haastavamman lapsen roolin. Hänet saa usein syömään antamalla lelun käteen. Taistelen sitten sen jollain vapaalla raajalla pois suusta samalla kun yritän myös saada Myyn syötettyä. Usein häviän pelin ja lusikka lentää. Pesen toisinaan pyykkiä. Ja lattioita. Tai ainakin teoriassa pitäisi pestä.

Se itse käsin syöminen jäi toistaiseksi kokeiluasteelle. Harjoitellaan sitä viikonloppuisin, kun on tuo erotuomari  paikalla, joka ottaa tilanteen hallintaan pelinrakentajan alkaessa kiroilla liikaa.

Kasvatukselliset periaatteet (ei leluja, ei televisiota, blah blah) olen unohtanut. Muistelen niitä sitten kun likat on tarpeeksi isoja, jotta niitä voi kiristää ja lahjoa.