yks ja puol

29 marraskuun, 2012

Tytöt ovat näinä päivinä puolitoistavuotiaita. Myy 76cm ja 9.5kg, Aurinkoinen 78cm ja 10.2kg. Terveydenhoitaja oli kaikin puolin tyytyväinen kehitykseen ja mainitsi erityisesti tyttöjen sosiaalisuuden ja iloisuuden. Tuota iloisuutta on kommentoitu rappukäytävässäkin naapureiden osalta – rääpäleet ovat kuulemma aina niin reippaita ja intoa piukassa. Ja muistavat tervehtiä naama hymyssä mummoja (huutavat käsi ojossa ”hej hej” kaikille sadan metrin säteellä oleville).

Terkka sanoi, että puhumisen suhteen tärkeintä on se, että molemmat yrittävät puhua. Kumpainenkin selittää kovasti koko ajan. Sormet osoittelee eri asioita ja suu käy – mitään järkevää sieltä ei kyllä vielä vaan tule. Sanat tulevat sitten, kun ovat tullakseen. Terveydenhoitajakin sanoi, että kaksosten puhe usein alkaa myöhemmin. Ihan järkeen käypäähän se on. Äidinkieli kun opitaan kahdenkeskisessä kommunikaatiossa ja kaksosilla sitä kahdenkeskistä jutteluaikaa äidin/isän kanssa on noin varmaan keskimäärin puolet vähemmän kuin yksöislapsilla – aina on se sisar siinä lähellä vaatimassa huomiota.

Aurinkoinen osaa sanoa muutaman sanan ja on selkeästi yritteliäämpi puhumisen suhteen. Hän on myös vaativampi äidin huomion osalta. Kun Myy jaksaa lukea kirjaa tai leikkiä ipadilla yksin pidempäänkin, Aurinkoinen hakeutuu mieluummin äidin helmoihin. Näin ollen hänen kanssaan tulee juteltuakin enemmän. Myy taas oppii paljon siskonsa kautta ja matkii tämän äänteitä, tavuja ja äänenpainoja.

Leikkipuistoissa tytöt kaatuilee ja kolhii itseään jatkuvasti, kun minä en aina ole juuri siinä vieressä varmistamassa pehmeää laskeutumista tai komentamassa alas erilaisilta telineiltä. Ehkä tästä johtuen he eivät kovin helposti kitise vaikka vähän kolhisivatkin itseään. Monesti muiden lasten äidit haukkovat henkeään, kun jompi kumpi tytöistä tekee kunnon kaksoissalkkovin, ja minä huutelen toiselta puolelta leikkipuistoa, että ylös vaan. Jos nyt edes huudan mitään. Juoksen paikalle vain, jos kaatunut lapsi alkaa itkeä – se kun yleensä tarkoittaa sitä, että nyt sattui vähän enemmän.

Puolitoista vuotta on kulunut hirveällä vauhdilla. Muistan todella elävästi sen vauva-ajan, kun elämä oli selviytymistä yhdestä pulloruokinnasta toiseen. Nyt niistä ipanoista on tullut omia persooniaan, joilla on oma huumorintaju, omat rutiinit, omat lempiohjelmat ja omat ruokailutapansa. Tuntuu, että tytöt eivät juuri erilaisempia voisi olla. Mutta eipähän tule niputettua tyttöjä ”kaksosiksi”. Kukaan, joka heidät tuntee, ei sekota tyyppejä keskenään, ei puhu heistä ”yksikkönä” vaan todellakin pitää kumpaistakin omana persoonanaan. Hyvä niin.


linkkivinkki

21 elokuun, 2012

Törmäsin tähän mahtavaan kirjoitukseen arjesta kaksosperheessä:

http://ellit.fi/ihmissuhteet-ja-perhe/perhe/onko-elamaa-kaksosten-jalkeen

Osuvasti kirjoitettu juttu, monilta kohdin ihan kuin meidän perheestä. Paitsi että meille ei palkattu hoitajaa, ei käyty isovanhempien luona asumassa mutta ei sentään sairasteltu ja todellakin herätettiin lapset öisin syömään samaan aikaan. Meillä isä osallistuu hoitoon iltojen ja viikonloppujen ohella myös aamuisin. Öisin heräillään harvoin mutta jos heräillään, niin pääosin se, joka nousee sängystä, on mies. Meidän tytöt oppivat (unikoulun ansiosta) aikaisessa vaiheessa nukahtamaan itsekseen ja suht samaan aikaan.

Ja ollaan me harrastettu, erikseen ja joskus harvoin yhdessäkin. Se (harrastaminen ja deittailu) me ollaan yritetty priorisoida väsymyksestä huolimatta. Vaikka joskus tuntuu, että helpointa olisi vaan tuijottaa kotona televisiota ja painua nukkumaan, ollaan menty ulos syömään, jos niin on sovittu. Eihän se halpaa ole, kun lastenhoitajalle pitää maksaa joka tunnilta – harvemmin isovanhemmista on ollut apua. Mutta on se vaan jälkeen päin katsottuna auttanut jaksamaan ihan eri tavalla arkea.

Riittämättömyyden tunteita alan tuntea vasta nyt. Arvatkaa kuinka hirveää on, kun kaksi lasta tappelee siitä, kumpi saa istua äidin sylissä lukemassa kirjaa? Eikä ne mistään selittelyistä, vuoroista tai yhdessä lukemisesta mitään ymmärrä. Aurinkoinen haki minua moneen kertaan lattialle ja istui syliin ja olisi lukenut kirjaa vaikka kuinka kauan. Salamana siihen vaan tuli myös siskokulta, joka repi kirjan kädestä, istui väkisin kolmanneksi pyöräksi tai ainakin yritti kovasti. Jos otin Myyn syliin periaatteella ”sen vuoro”, niin Aurinkoinen itki lohduttomana ja ”hylättynä” vieressä. Jos taas yritin pitää Myyn poissa tieltä, istui se ulkopuolisena kauempana ja halusi tietenkin kalifiksi kalifin paikalle. Eikä siitäkään mitään tullut, kun yritin pitää molemmat sylissä samaan aikaan.

Jotenkin musta tuntuu, ettei tämä sylin jakaminen tästä helpommaksi muutu.


pakkohoidossa

30 huhtikuun, 2012

En ole kadonnut tai jäänyt kaksosjyrän alle. Hieno omenakoneeni hajosi ja takuukorjaus ei käy käden käänteessä. Olen siis joutunut pakkovieroitukseen bloggauksen ja muun tietoliikenteen suhteen. Tämä vanha PC on niin hidas, että olen mieluummin kirjoittamatta…melkein. Vähän sama kuin joisi kofeeiinitonta kahvia 🙂

Huomenna aion mennä ensimmäistä kertaa äitiryhmään tyttöjen kanssa. Kyseessä on vielä hardcore-versio, siellä on nimittäin nyyttärit! Taitaa jäädä mun leipomiset leipomon varaan. Tai sitten pamahdan paikalle ja esitän unohtaneeni koko jutun. Saa nähdä miten keikasta selviän. Siis miten saan tytöt sinne kerhotiloihin yksinäni roudattua – vaunuilla kun ei tietenkään pääse perille saakka. Kokeilen tunkea Myyn babybjörniin ja kannan Aurinkoisen toisella olalla. Ja jos se ei onnistu, niin Arska saa kävellä itse – se osaa homman jo joten kuten mutta matka ei saa olla pitkä.


matkakärryt

13 maaliskuun, 2012

Tässä meidän viimeisin hankinta, tyttöjen matkarattaat. Cosatton  kaksosrattaat oli hauskoja ja erilaisia ja onneksi osoittautuivat myös toissailtaisessa kotitestissä ihan näppäriksi kapineiksi. Ei haluttu ihan niitä imelimpiä vaaleanpunaisia tyttökärryjä, joten päädyttiin tähän ruskeaan Snap-malliin. Käytiin miehen ja tyttöjen kanssa testi-iltapäiväkävelyllä ja päädyttiin terassille. Mies postasi elämänsä ensimmäisen kuvan fb-profiiliinsa: oluttuopin takana näkyvät tytöt kärryissään. Vielä ei ole näkynyt sosiaalitätejä oven takana. Ehkä tilannetta lievensi se, että minä  join kahvia 🙂 Ihan vaan siks, että olin menossa salille treenaamaan kävelyn päätteeksi…


klubilaiset

23 helmikuun, 2012

Olen lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan heimolaiseen.

Meillä kävi puhelinfirman mies ja nopeasti kävi ilmi, että a) hän on ulkomaalainen ja tytöt nähtyään b) itse kaksonen. Juttuahan riitti. Monte Negro ja Suomi ovat ehkä vähän eri asia mutta ulkomaalaisia olemme joka tapauksessa ja pelkästään aksentti tanskan kielessä aiheuttaa usein nokan nirpistyksiä tässä ulkomaalaisvastaisessa  ulkomaalaisiin varauksella suhtautuvassa kansassa. Minua luullaan yleensä jostain syystä aina ruotsalaiseksi. Puheessa on varmaan ruotsin sanoja silloin tällöin. Entinen pomoni taas sanoi, että näytän enemmän ruotsalaiselta kuin suomalaiselta. Enkä todellakaan ole pitkä, kaunis blondi. En kysellyt selvitystä kantaan sen enempää – se olisi kuitenkin ollut jotain tylsää 🙂 Kaksosuus taas on sellainen juttu, että sitä saman tien tuntee kuuluvansa samaan klubiin. Siitä riittää aina puhuttavaa ja kokemukset ovat usein niin samanlaisia, erilaisista asetelmista huolimatta. Siinä vaan on jotain, joka yhdistää saman tien.

Tänään menin tyttöjen kanssa naapurin pyöränkorjaajamiehen luo. Hän on Iranista ja olemme monesti jutelleet ihan vain ulkomaalaisjuttuja ja hänen kokemuksistaan Suomesta, Tanskasta ym. Nyt hän näki tytöt ensimmäistä kertaa ja innostui heti. Kävi ilmi, että hänellä itsellään on kaksoset, tyttö ja poika. Lapsista emme aiemmin koskaan ole jutelleetkaan. Mies perheineen joutui pakolaisiksi vauvojen ollessa pieniä ja päätyivät tänne Tanskaan. Näinkin erilaisista lähtökohdista huolimatta olimme saman tien klubilaisia, kaksosten vanhempia.

No, toisaalta – äitiryhmässä en tätä klubihenkeä aistinut… Ehkä se onkin tuo yhdistelmä ulkkis+kaksoset, joka yhdistää 🙂


fakta homma

15 helmikuun, 2012

Myy kaivoi lehtikorista tanskalaisen vauvalehden. Sain niitä raskaana ollessani ison kasan ystäviltä mutta paria lehteä selailtuani ne jäivät lehtikoriin odottamaan kiinnostukseni kohoamista. Sitä ei ole tapahtunut mutta nyt lehteä poimiessani silmiini osui otsikko kaksosista. Päätin vilkaista artikkelia. (Vores Børn 03/2010)

Vihreässä laatikossa oli pitkä litania kaksosfaktaa. Kaksosia syntyy tuplasti enemmän kuin 10v sitten jne. Mielenkiintoinen fakta oli se, että 6kk vanhojen kaksosten äidillä on päivittäin keskimäärin 110min leikkiaikaa (yhteisesti) lasten kanssa kun taas singleäidillä leikkiaikaa on 240min. Morkkis – en todellakaan ”leiki” lasten kanssa 110 minuuttia päivässä.

Artikkelissa oli haastateltu psykologia, joka antoi neuvoja kaksosten vanhemmille. Näistä neuvoista viisi oli laitettu punaisella erikseen isolla omaan osioonsa:

1. Näe vaivaa huomataksesi kaksosten eroavaisuudet. Kutsu heitä heidän oikeilla nimillään. (no shit, milläs sitten?)

2. Puhu yhdelle lapselle. Älä sano ”oletteko janoisia” vaan ”oletko janoinen”

3. Älä koskaan anna yhteislahjoja.

4. Älä kutsu kaksosia ”kaksosiksi” vaan kutsu heitä nimillä.

5. Älä koskaan vertaile lapsia keskenään varsinkaan kun he ovat läsnä.

Nämä neuvothan nyt pätisivät kai ”tavallisiin” sisaruksiinkin. Toki ymmärrän sen, että kaksoset herättävät eri tavalla huomiota ja heidät usein niputetaan yhdeksi yksiköksi. Identtisillä kaksosilla tämä ”ongelma” on eniten tapetilla. Helpoimmalla pääsee tyttö-poika kaksoset, koska sukupuoli toimii luonnollisena erottajana. Joka tapauksessa yksilöllisyyttä pitäisi artikkelissa haastatellun psykologin mukaan korostaa ja kannustaa mutta samalla kaksosuutta ja kaksosten keskinäistä erityistä sidettä ja suhdetta pitää kunnioittaa ja ymmärtää. Lapsille olisi hyvä antaa erikseen omaa aikaa jomman kumman vanhemman kanssa, jos se vain jotenkin on mahdollista.

Oma isäni on kaksonen ja he kulkivat koulussa ja kotona velipoikansa kanssa enemmän tai vähemmän yhtenä yksikkönä. Toinen keksi kepposet ja toinen sitten toteutti ne. Aivot ja lihaksen ikään kuin kahdessa erillisessä paketissa. Ei viiskytluvulla mietitty kaksosten yksilöllistä kehittymistä mutta kyllä heistä kasvoi ihan erilliset ihmiset ilman identiteettikriisejä.

Eiköhän tästä(kin) selvitä maalaisjärjellä. Asiaa auttaa toki se, että tytöt ovat selkeästi erilaisia luonteeltaan. Ei tulisi mieleenkään niputtaa heitä ”kaksosiksi” eikä sitä ole tehnyt sukulaisetkaan. Tuo erottaminen pitää ehkä toteuttaa. Meillä tytöt eivät ole juuri olleet erossa toisistaan. Jospa käyn kaupassa toisen tytön kanssa viikonloppuna ja isä saa hoitaa toista kotona.


lapsi on terve kun se leikkii

8 helmikuun, 2012

Tanskalaisiahan näistä kasvaa jo kovaa vauhtia. Skål!


kaksoset sairastaa

11 tammikuun, 2012

Lentokoneessa minun ja Myyn vieressä istui sairas venäläinen pikkupoika. Arvatkaas kuka nyt on kipeänä?

Ensin sairastui Myy. Lähes neljänkymmenen asteen kuume ja yskä. Kävimme omalla lääkärillä, joka lähetti kotiin. Soitimme myöhemmin päivystykseen, kun kuume nousi huippulukemiinsa. Ei mitään. Sitten Myy oksensi niin, että minun vaatekerta meni vaihtoon. Päivystys käski ensiapuun. Sieltä lähetettiin pääsairaalaan keuhkotutkimuksiin.

Kaksosten kanssa tämä kaikki oli melkoinen logistinen show. Kuka lähtee sairaan vauvan kanssa? Lähteekö koko perhe vai jääkö toinen Aurinkoisen kanssa kotiin? Missä h*@ssä se päivystys olikaan? Mies vei Myyn (osaa ajaa nopeammin kotikaupungissaan kuin minä) ja minä jäin Arskan kanssa kotiin. Onneksi, meidän upouusi, kallis gps oli neuvonut väärään paikkaan… Arvatkaapa vain, olinko täällä huolissani?

Tauti ei ollut onneksi mennyt keuhkoihin saakka ja toistaiseksi pärjäämme tavallisella särkylääkkeellä. Nyt on tietenkin myös sisko kipeänä, ääni käheänä ja surkeana kuumeesta. Molemmat vaatisivat erityisen paljon syliä ja hoivaa. Kun olen toisen kanssa lattialla sylikkäin, konttaa/ryömii toinen siihen viereen huutamaan. Kun yritän ottaa molempia syliin, niin kaikki hermostuu. Nyyh.

Syöttäminen on hankalaa. Ilmeisesti kurkkuun sattuu eikä ruoka oikein maistu. On pakko syöttää molemmat erikseen, koska muuten homma ei vain toimi. Aurinkoinen syö paremmin, Myy ei ole pariin päivään muuta kuin maistellut. Iltaruokaa ennen annan särkylääkkeen ja se auttaa syömisen kanssa.

Yöt on tietysti levottomampia kuin normaalisti. Noustaan miehen kanssa kumpi nyt ensin reagoi kitinään. Myyn hengitys vinkuu ja jokaisen hengenvedon kuulee. Aurinkoinen kähisee. Molemmat jaksaa vähän silti leikkiä ja hymyillä.

Saimme onneksi eilen koottua tytöille toisen sängyn. Yhteissängystä ei tullut enää mitään, kun hereillä oleva sisko hakeutui aina kaverin luo ja herätti sen vaikka väkisin 🙂

 


pääasiaa

5 tammikuun, 2012

Lääkärillä on käyty, päätä näyttämässä. Myy pystyi hyvin kääntämään päätään molempiin suuntiin, kunhan lääkäri keksi, että hänen on siirryttävä puolelta toiselle – Myy on kiinnostunut ihmisistä, ei valoista. Joka tapauksessa mitään kiristyksiä ei ole kummallakaan puolella. Muutenkin tyttö reagoi juttuihin normaalisti ja on kehityksessä (motoriikka) siskoaan edellä. Pää mitattiin ja kasvua edelliskertaan oli tapahtunut, tosin hieman hitaanlaisesti. Mutta ei kuulemma hälyyttävästi kuitenkaan… Sovimme, että jatkamme kyljellään makuuttamista ja menemme uudelleen kontrolliin kuukauden päästä.

Myy on varsinainen showgirl. Hän ei ole keskivertovauvaa kauniimpi (tai rumempi) mutta hänellä on valloittava tapa ottaa tila haltuunsa. Sisko ei saa koskaan vastaavia reaktioita vieraissa ihmisissä. Vastaanottohuoneessa Myy ensin ilmoitti kovalla ääntelyllä ei kiukkua eikä iloa, vain ilmoitus että täällä ollaan, katsokaa minua, olevansa paikalla. Kun ihmiset kääntyivät katsomaan häntä, tyttö tapitti uteliaana kaikkia ja hymyili jokaiselle, joka vähänkään osoitti kiinnostusta. Myyn hymy tarttuu – hän hymyilee ihan koko olemuksellaan hampaatonta suuta ja uteliaita silmiä myöten. Kun yhtälöön pistetään spedepasas-tukka (keskellä harvaa haituvaa ja sivuilta pidempi), niin vähemmästäkin kansa hymyilee. Toivottavasti Aurinkoinen ei jää aina pienemmän siskonsa varjoon 🙂

Pään muodon suhteen en ajatellut vielä alkaa liikaa huolestua. Seuraava kontrolli on tasan kuukauden kuluttua ja katsotaan sitten silloin, mitä lääkäri tuumaa. Nyt en voi muuta kuin tosiaan makuuttaa Myytä kyljellään ja toivoa, että pää kasvaa ja muoto vähän tasottuisi.


ne todella kääntää sun päät

4 tammikuun, 2012

Matkasimme tyttöjen kanssa taas Suomeen. Matkalla tuli lentojen viivästymisten vuoksi vietettyä erinnäisiä hetkiä lentokentillä ja lentokenttähotellissa. Kaksoset näytti todella kiinnittävän huomiota, niin Tanskan kuin Suomenkin päässä.

Mies käveli yleensä edellä, Aurinkoinen Baby Björnissä (juu, meillä on sellainen vauvantappajakapistus) keikkuen. Ensin (yleensä naiset)  katselivat ja ihastelivat isää, joka kantaa vauvaa. Sitten he kiinnittivät huomiota minuun – kipitin parhaani mukaan kannoilla Myy Manducassa pää pitkällä uteliaana ympärilleen katsellen. Siinä vaiheessa naisihmiset alkoivat ääneen ihastella: ”kato, tossa menee kaksoset!”

Suomessa pienellä maakuntalentokentällä jouduimme kuluttamaan kaksi tuntia. Kentän ravintolassa myyjä kertoi itse olevansa identtinen kaksonen ja intoutui hehkuttamaan sitä, kuinka upea juttu kaksosuus on. Ihan kuin paras kaveri olisi koko lapsuuden yökylässä eikä tarvitse pelätä, että se lähtisi pois, vaikka vähän tulisi riitaakin. Ja toki vielä aikuisenakin kaksossisar oli kuulemma ihan eri juttu, kuin muut sisaret. Sen olen toki huomannut omasta isästänikin. Kaksosveljen kuolema oli hänelle kova paikka. Uskaltaisin jopa väittää, että melkeimpä yhtä kova juttu, kuin jos minä olisin kuollut.

Kaksosista on iso työ. Vaikka meidän tytöt ovatkin varmasti keskivertohelppoja tapauksia, niin kaksi vaan työllistää enemmän kuin yksi. Yöherääminen ei ole vain yöherääminen. Usein käy niin, että se herännyt yksilö herättää siskonkin ja aikaa kuluu, ennen kuin molemmat saa rauhoittumaan uudelleen. Syöttämiset ovat aina jännittäviä tapahtumia. Jos toinen (tai God forbid molemmat) syövät huonosti, niin siinä häiriintyy siskonkin ateriointi. Matkustaminen on hankalaa, kun koskaan kummallakaan aikuisella ei ole kädet vapaana. Rahaa menee paljon. Univelkaa on enemmän (yhä edelleen) kuin mikään EU-direktiivi antaisi myöden. MUTTA. Muistan kuinka kätilö sanoi minulle heti synnytyksen jälkeisinä päivinä kuinka hän toivoisi, että kaikki äidit saisivat kokea kaksosäitiyden. Hän oli itse saanut kaksoset 30v sitten. Firman pikkujouluissa istuin pöydässä, jossa oli lisäkseni 3 kaksosten vanhempaa sekä yksi kaksosnainen. Kaikki vakuuttivat, että rankasta alusta huolimatta kaksoset vaan on mahtava juttu.

Allekirjoitan kaiken. En vaihtaisi tätä ikinä pois. Olen itse ainoa lapsi enkä ole siitä ikinä kärsinyt. Tunnen monia ihmisiä, joille sisaret ovat jääneet jota kuinkin kaukaisiksi. En tunne tai tiedä ketään, jolle kaksossisar ei olisi se maailman läheisin ihminen. Ihan älyttömän etuoikeutettua saada kaksoset!