henkisesti lapsettomat

20 syyskuun, 2012

Tämä artikkeli vei ajatukset taas lapsettomuuteen ja lapsettomaan aikaan.

En osaisi ajatella elämääni enää ilman lapsia mutta lapsettomuudesta olisi kyllä selvitty ja päästy eteen päin. Mental infertility oli minulle uusi käsite mutta tajusin, että tunnen tällaisia naisia. Lapsettomuuden käsittely on heille varmasti yhtä vaikeaa vaikka fyysistä estettä lapsen saamiselle ei ehkä olisikaan.

Eräässä facebook ryhmässä tuleva kaksosäiti kyseli synnytystavoista ja kokemuksista. Kerroin suunnitellusta sektiosta ja kehuin kokemusta positiiviseksi koko perheen kannalta. Totta kai siihen tuli ryöppy kiihkoluomusynnyttäjiä lyttäämään sektion ja nimesivät sektion valitsijat rivien välissä huonoiksi äideiksi.

Mielessäni kirjoitin vastineen siitä, kuinka useamman vuoden lapsettomuuden, tutkimusten, munajohtimien poisto-operaation, neljän ivf-hoidon ja yhden pakkassiirron jälkeen on todellakin aivan sama miten ne lapset maailmaan tulee. Sektion valinneena tunsin laittavani lapset etusijalle, koska siinä isomman riskin ottaa äiti. Jätin kommentoimatta. Ihmisten, joille kaksoset/lapset ovat saaneet alkunsa vahingossa/ensimmäisestä kierrosta/muuten vaan helposti, koska sehän on itsestään selvää, että lapsia tehdään, ei voi olettaa ymmärtävän lapsettomuutta. Nyt sen kai tajuan – silloin kaiken surun keskellä muut ihmiset vain usein tuntuivat kovin tunteettomilta idiooteilta.


eihän se varmasti ikinä unohdu

9 tammikuun, 2012

Maikkarin sivuilla oli juttu lapsettomuushoitojen rankkuudesta. Jopa 20-30% hoidoissa olevista kärsii masennuksesta ja 70% toivoisi psyykkistä apua hoitojen aikana. Harva sitä kuitenkaan lopulta hankkii ja vertaistuenkin hakeminen jää leimautumisen pelossa.

Kestin pitkän prosessin mielestäni yllättävän hyvin. Viimeinen, neljäs hoito, oli rankka psyykkisesti. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos se ei olisi onnistunut. Bloggailu toi vertaistukea ja siitä oli todella paljon apua. Samassa tilanteessa tai saman kokeneiden kanssa oli helppo puhua hoitojen yksityiskohdista ja kysellä neuvoa. Olin myös onnekas siinä, että muutama lapsellinenkin ystävä tuntui ymmärtävän tilanteemme hyvin, ja sain tukea myös heiltä.

Jos sinulla on ystävä/tuttu/sukulainen, joka on lapsettomuushoidoissa, hän todennäköisesti tarvitsee tukea ja ymmärrystä. Kaikki eivät halua puhua asiasta niin julkisesti ja avoimesti kuin minä päätin aikoinani tehdä mutta ehkä puhuminen kuitenkin auttaa? Utelu ja väkisin urkkiminen oli minulle myrkkyä. Sanoinkin monille (erityisesti miehen sukulaisille), että puhun aiheesta sitten, kun siltä tuntuu.

Lapsettomien blogien lukeminen ehkä avaa paljon niitä tuntemuksia, joita lapsettomuushoidoissa olevat käy läpi.


luokittelua

3 lokakuun, 2011

Salamatkustajan ja projectmaman blogeissa on ollut kirjotuksia vapaaehtoisesti lapsettomista. Kommenteissa perheelliset toisensa jälkeen vakuuttavat, etteivät hekään koskaan lapsia halunneet. Mutta sitten kuitenkin, syystä tai toisesta. Miksi on niin tärkeää sanoa, ettei koskaan halunnut lasta?

Minäkin kuulun niihin, jotka eivät koskaan haaveilleet perheestä tai lapsista. Lapset ärsytti/pelotti ja pysyin niistä kaukana aina kun se oli mahdollista. Uskon, että meitä on todellakin monta. Lapsihaave tuli tapetille vasta kun se isäehdokas löytyi. Tuttu juttu varmaan miljoonalle muulle naiselle. En voi sanoa olevani ex-vela. Vela on sellainen, joka todella myös jää lapsettomaksi, omasta halustaan. Näin olen asian tieteelliseltä kannalta ymmärtänyt.

Minusta lasten tekeminen ja kaikki siihen liittyvä nyt vaan on maailman luonnollisimpia juttuja. Minä en ymmärrä miksi naisia luokitellaan lapsettomiin/lapsellisiin ja vielä alakasteihin sen mukaan onko lapsettomuus tahatonta vai ei. Kai pitäisi vielä lapsellisetkin luokitella edelleen sen mukaan, onko raskaus ollut suunniteltu vai ei. Jos miehet luokiteltaisiin saman kaavan mukaan, sitä pidettäisiin todennäköisesti teennäisenä tai vähintään vähän ihmeellisenä.

Minulla on siitä kummallisia kavereita, ettei ne koskaan udelleet meidän lastenteosta. Sukulaisetkin jättivät rauhaan. Siksi en ole ehkä kerännyt hiljaista raivoa itseeni asian suhteen vuosien varrella.

Luokittelu on ihmisten tapa jäsentää maailmaa. Joskus vaan tuntuu, että se menee vähän kummalliseksi. Nyt on ilmeisesti tosi hip olla vela. Tai ainakin on hyvin uncool olla äiti ja jopa pitää siitä? Ja siis mulla ei todellakaan ole mitään lapsettomia naisia vastaan, oli se vapaaehtoista tai ei. Päinvastoin arvostan heitä, jotka ovat tekemättä lapsia vain sosiaalisen painostuksen vuoksi.  Mun sosiaalipsykologian opinnot jäi viiteentoista opintoviikkoon. Olis pitänyt tehdä se cumu. Mut musta tulikin humanisti – se selittänee ehkä tämän kirjoituksen.


gradu kaksosten kasvatuksesta

8 huhtikuun, 2011

Löysin gradun kaksosten kasvatuksesta: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20100019/urn_nbn_fi_uef-20100019.pdf

Lapsettomuushoidot läpikäyneet parit ovat kuulemma eniten pulassa kaksosten kanssa:

 
”Tällaisissa perheissä entinen huoleton elämä ja odotukset lapsesta johtivat kuitenkin siihen, että suurimmat ongelmat vanhempien kaksosiin sopeutumisessa löytyivät juuri tällaisista perheistä. Vanhemmille oli kehittynyt liian positiivinen kuva vanhemmuudesta etenkin, jos he olivat joutuneet odottamaan lasta pitkään. Kun todellisuus ei vastannutkaan unelmia, vanhemmat väsyivät eivätkä olleet tyytyväisiä elämäänsä. Tästä seurasi myös parisuhdeongelmia.” 
2-3 ensimmäistä vuotta kuulemma menee usvassa eikä niistä juuri muista mitään. No, sittenhän voidaankin miehen kanssa juhlia nelikymppisiä tuon sumussaoloajan jälkeen…

 


lapsettomuutta

14 helmikuun, 2011

Lapsettomuutta on monenlaista. Ja silti se koskettaa suurinta osaa melko samanlaisin tuntein – eri skaalalla tosin. Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu aiheesta:

http://www.hs.fi/juttusarja/perhe/artikkeli/Pakko+saada+vauva/1135263795773

Otsikko ärsytti – tuo ”Pakko saada vauva”. Ymmärtäisin sanan pakko käytön, jos puhuttaisiin esim. autosta. Ei haastatellut miehet tuntuneet mitenkään epätoivoisilta. Ihan asiallisesti he perustelivat asiaansa (jos nyt toivetta omasta lapsesta edes tarvitsee perustella – tai vapaaehtoista/valittua lapsettomuuttakaan). En minä rivien välistäkään löytänyt mitään epätoivoista pakkoa asian suhteen.

Tunnistin samoja tunteita miesten kertomuksista, mitä itse kävin läpi – kateus, kaipuu, suru. Heidän kertomuksistaan puuttui se viha ja katkeruus – mutta ne tulivat monen epäonnistuneen hoidon ja hormonisatsin jälkeen. Haastatellut miehet eivät olleet käyneet niitä läpi.

Toinen hyvä artikkeli aiheesta oli mtv3.fi sivulla:

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2011/02/1272913/hedelmoityshoidoista-ei-puhuta-tuttaville

Itse kerroimme hoidoista melko avoimesti kaikille (perhe, ystävät, työyhteisö) mutta jos joutuisin takaisin lähtöviivalle, niin harkitsisin uudelleen tätä avoimuutta. Oli melkoisen rasittavaa vastailla anoppien (miehen vanhemmat on uusissa naimisissa, joten mulla on 2, jee!) kyselyihin, uskomuksiin ja typeriin neuvoihin. Se, että töissä tiedettiin, pelasti mut isolta stressiltä. Sain käydä hoidoissa työajalla sen kummempia selittelemättä ja palkan sain joka minuutilta. 

Tuo hoidoista kertominen lapsille on sitten toinen juttu. En ole todellakaan ajatellut asiaa. Meillä kun ei jouduttu käyttämään vieraita sukusoluja, niin en oikein näe tarvetta kertoa hoidoista. Ehkä se tulee aiheelliseksi sitten, kun pitää miettiä kukka+mehiläistarinoita. Jospa me pidetäänkin kaksosille oikein lääketieteellinen esitys ivf-hoitojen vaiheista =) ”Ja sitten isä kävi vessassa ja puristi purkkiin monen monta siittiötä”. Pitääpä muistaa kysyä mieheltä, mitä hän ajattelee asiasta. Tuskin on tullut mieleen hänellekään pohtia asiaa…