100

11 maaliskuun, 2012

Tämä on sadas kirjoitukseni tässä blogissa. Sen kunniaksi annankin kuvan puhua puolestaan. Joogamattoni sai uuden tehtävän suojella seedeitä ja deeveedeitä tuholaisilta. Kuukauden verran se toimikin kunnes Myy oppi joogan salat ja levyt sai taas kyytiä.



ahistus

29 helmikuun, 2012

Töistä soitettiin ja tarjottiin uutta, mielenkiintoista työnkuvaa. Uudet kuviot, uudet esimiehet, uudet kollegat – haasteita ja silti tuttu, turvallinen ympäristö. Esimiehelläkin olis 4 pientä lasta (joukkoon mahtuu kaksospojat). Ymmärtäisi varmaan sen, että pienten ipanoiden kanssa joskus joutuu joustamaan.

Tajusin puhelun jälkeen, että ei mulla ole ikävä työelämään. Heti kävi ahdistamaan tollanen mielenkiintoinen työtarjous.

On tääkin ongelma.


lapset-mikä ihana tekosyy

22 helmikuun, 2012

Tänään oltiin tanskalaisissa hautajaisissa. Ajattelin etukäteen, että onhan näistä vauvoista hyötyäkin – voidaan poistua paikalta aikaisin vetoamalla jotenkin epämääräisesti vaikka vauvojen rytmeihin. Vainaja kun ei ollut meille mikään lähisukulainen mutta halusimme kuitenkin olla paikalla.

En taaskaan muistanut, että tanskalaiset osaa nää get-together-jutut. Vaikka kyse oli hautajaisista, niin lähdimme sieltä hyväntuulisina. Kirkon jälkeen ei istuskeltu kirkkotuvassa ja jännitetty kahvikuppineuroosin vallassa kuka joutuu ehkä sanomaan jotain. Ei. Tarjolla oli älytön määrä ruokaa ja juomaa. Ensimmäiseksi tarjoilijat rykäisivät pöytään snapsipullot, koska eihän sitä silliä ilman akvaviittia voi syödä. Puheet olivat lämpimän hauskoja ja niitä oli kiva kuunnella.

Vauvoja ihasteltiin koko saattoväen voimin ja tytöt käyttäytyivät kuin enkelit. Myy hymyili koko naamallaan kaikille ja repi ihmisiä takinhelmasta, jos sitä ei muuten huomattu.  Saatiinpa myös kutsu kesällä järjestettäviin sukujuhliin – vaikka ei edes olla sukua.


kotiinkuljetus II

13 helmikuun, 2012

Toinen kotiinkuljetuspalvelu, jota käytän, on tämä. Tilaan tasaiseen tahtiin Biodegradable vaippoja, kosteuspyyhkeitä ja välillä myös vaateidenpesunestettä. Paketti tulee kotiin noin viidessä päivässä tilauksesta ja kuljetuspalvelun mies kantaa sen ihan eteiseen asti. Lähetys tulee siis Englannista saakka, joten miljöö ei kauheasti kiitä vaikka vaipat muuten ovatkin ympäristöystävällisempiä kuin tavisliberot. Mutta minä rakastan noita vaippoja. Niissä pitäisi olla vähiten kemikaaleja verrattuna muihin kertisvaippoihin ja ne kuitenkin imee hyvin ja istuu mukavasti. Parempia joka tapauksessa kuin Naturecare-vaipat, joita käytin ennen. Hinnaksi noille vaipoille tulee kuljetuskustannusten jälkeen suurinpiirtein sama, kuin Naturecare-vaippojen hinta (biodegradable vaippoja en ole täällä kaupoissa nähnyt) täällä Tanskassa. Mutta ne siis kannetaan kotiin. Hurraa!

Luovutin ajatuksen kestovaipoista raskausviikolla 6, kun sykkeitä näkyi 2. En tosin antanut niille koskaan edes mahdollisuutta, sairaalassaoloaikana totuin kertiksiin ja niillä jatkettiin.

Isoin haaste on nyt iltasyöminen Myyn kanssa. Kaikki konstit on kokeiltu, mikään ei auta. Suu aukeaa tasan tarkkaan silloin kun neitiä itseä huvittaa ja syömiseen menee aikaa ja vanhempien hermot. Mutta siitä joskus toinen kerta.

 

 


kotiinkuljetus

10 helmikuun, 2012

Kaksoset, kaksosvaunut ja tanskalaiset ruokakaupat eivät sovi samaan yhtälöön. Meille on jo jonkin aikaa tullut kerran viikossa toimitus täältä. Valitsimme jonkin peruspaketin lihaa, kalaa ja luomuvihanneksia. Mukana tulee myös reseptit lihoille ja kaloille sekä tilpehöörit niihin.

Ja tadaa – insinöörihän innostui! Ihan oma-aloitteisesti se on alkanut toteuttaa noita reseptejä. Joka viikko se tekee ostoslistan perustuen resepteihinsä ja suunnittelee viikon ruokalistan etukäteen (ja käy kaupassa!) Kun vauvat on saatu syötettyä illalla, mies katoaa keittiöön ja alkaa kokata. Minä laitan tytöt nukkumaan ja jään ”vahtimaan” nukahtamista. Eli istun sohvalla ja olen netissä samalla kun kuuntelen sivukorvalla television uutisia (tai no, jotain dokusouppia kuitenkin). Pari kertaa täytyy vaivautua ylös ja käydä rauhoittamassa pinnasänkysankareita.

Bonuksena jääkaapissa on aina luomuvihanneksia, joista vääntää ruokaa tytöille. Omien vihannesmössöjen tekeminenhän ei paljon työllistä, kun niitä rehuja ei tarvitse roudata kaupasta kotiin (saati sitten miettiä mitä ostaisi ja muistaa se vielä kaupassa.) Insinöörin mukaan ruokamenomme ovat itse asiassa laskeneet, vaikka tuo kotiinkuljetus onkin kaupan hintoja kalliimpaa. Pois ovat jääneet ylimääräiset ”hei, tota mä varmaan tarviin” -ostokset ja heitämme todella vähän ruokaa roskiin.

Negaa on se, että liha/kala ei ole luomua. Luomulihapaketin mukaan kun ei saa reseptejä. Toki niitä löytäisi netistä mutta siihen ei insinööri enää taivu. Minä syön mieluummin valmiita herkkuja ei-luomuna, kuin alan itse kokata luomulihaa. Tytöt saavat luomuvihanneksia ja ostan erikseen heille luomulihaa. Me ollaan miehen kanssa jo ehditty marinoitua kaikissa mahdollisissa e-koodeissa eniveis.


isovanhemmuus

26 tammikuun, 2012

Olen ajatellut isovanhempien roolin niin, että he osallistuvat lasten elämään sen mukaan, kuin itse haluavat ja voivat. Heillä ei ole velvollisuutta hoitaa minun lapsiani mutta halutessaan saavat sen kyllä tehdä. Kertaakaan en ole kieltänyt tulemasta tai tekemästä mitään.

Omat vanhempani asuvat siis kaukana mutta olemme aina olleet tervetulleita heille. Suomessa ollessamme lapset hoidetaan isovanhempien toimesta ja me saamme todella vapaata aikaa miehen kanssa – rentouttavaa! Äitini käy myös täällä meillä aina silloin tällöin ja auttaa kaikessa, siivoamisesta ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Isäni ei pidä matkustamisesta (kauas on omena puusta pudonnut) mutta Suomessa hän hoitaa vauvoja antaumuksella. Seitkytluvulla hän kun ei parikymppisenä isänä juuri minua hoidellut, niin homma on melkolaista opettelua ja ihmettelyä 🙂

Täällä Tanskassa miehen äiti käy vapaapäivänään keskiviikkoisin meillä. Hän vie joko tytöt ulos tai on heidän kanssaan täällä kotona. Tosin minun pitää olla paikalla syöttöaikaan, joten pitkää ”vapaata” en koskaan saa – anoppi kun ei ajoita tuloaan syöttöaikojen mukaan. Hän on myös kiireinen nainen, eikä joka keskiviikkokaan aina sovi. Viikonloput he viettävät miehensä kanssa ”kesäasunnolla”. Mutta noista keskiviikon visiiteistä on toki meille kaikille kovasti apua ja iloa.

Miehen isä vaimoineen ovat passiivisia. He eivät juuri soittele tai käy mutta jos pyydämme apua, esimerkiksi lääkärikäynteihin, niin he kyllä auttavat aina.

Nyt kun olen ollut sairaana kohta kaksi viikkoa, olen miettinyt tätä isovanhemman roolia enemmänkin. Olen ollut suoraan sanottuna vittuuntunut siitä, ettei minulle ole tarjottu apua vaikka hyvin on ollut tiedossa, että joulukuun 18. päivä lähtien meillä on ollut joku naispuolinen perheenjäsen koko ajan kipeänä. Oma äitini toki oli valmis lentämään tänne apuun mutta sen torjuin – Suomesta asti ei tarvitse flunssapotilaita tulla auttamaan, niin sairaita emme ole. Ja täytyy sanoa, että oman äidin kanssa otamme kyllä välillä yhteen aika lahjakkaasti, joten sairaana en jaksa sitäkään. Täällä kun oltaisiin yhdessä 24/7.

Miehen veljen tyttöystävää säälitään ja voivotellaan, jos hän on kipeä, masentunut tai loukannut vasemman käden pikkusormensa. Minä olen ”se vanhempi äiti”, joka kyllä jaksaa, on suomalainen sisupussi ja pystyy suurinpiirtein mihin tahansa. No, suorasuinen ja vähän vittumainen ihminen kun olen, tokaisin eilen anopille, että olen jo ehtinyt harkita miehen kanssa Suomeen muuttoa ihan puolitosissaan. Hän katsoi suu auki ja selvensin, että olen katsos vähän ollut väsynyt tässä sairauskierteessä. Elän panadolin voimin ja herään öisin päänsärkyyn (jos nyt vaikka tytöt nukkuisivatkin) ja muutenkin on ollut vähän heikko fiilis. Tulipahan sanottua vaikka ei se nyt mitään muuta. Miehen isän vaimolle olen jo aika päiviä sitten tehnyt selväksi, että on ihan heistä itsestään kiinni, kuinka paljon he lapsenlapsiaan näkevät. Sen kun soittavat ja kyselevät kuulumisia tai ottavat auton alleen ja ajavat sen 15min ja tulevat käymään. Se käy eläkeläisiltä helpommin kuin meiltä neljältä. Sen jälkeen hän ei enää ole yrittänyt syyllistää meitä siitä, että nähdään niin harvoin.

Ehkä ne ei käy meillä mun takia – osaan olla aika nopea kommenteissani, kun mut tarpeeksi hyvin ärsytetään 🙂

 


tulevaisuusvaliokunnan mietintöjä

22 tammikuun, 2012

Suomi ei koskaan oikein saanut minusta irti paljonkaan. Kouluttauduin pitkään ja huolella ja kävin siinä välissä hyppimässä ulkomailla erilaisissa hanttihommissa kielitaitoa ja elämää etsimässä. Kun vihdoin valmistuin, ehdin olla vain muutaman vuoden vakituisessa työelämässä ja sitten oli taas aika pakata ja lähteä. Olin jo ostanut oman asunnonkin ja vakivirka oli plakkarissa, joten ihan tosissani yritin normalisoitua ja ryhtyä elämään aikuisten elämää. Jotain miehen tapaistakin (vaikkakin kusipäätä) tapailin.

No, sitten tuli kesä, ja sade, ja loma alkoi. Otin ystävän kanssa nopean lähdön etelämmäs paikkaan, jossa käy paljon skandituristeja. Lomaromanssi venyi ja täällä nyt ollaan. Vakivirka vaihtui lennossa huonosti palkattuun, hätäisesti hankittuun työhön Tanskassa (en ole siellä todellakaan enää.) Asunnon myin ja maksoin voitosta verot – ostosta kun oli niin vähän aikaa. Miehen jättäminen kävi helpoimmin. Tanska on saanut minusta koulutetun, kielitaitoisen ja hyvän veronmaksajan. Työtä olen täällä tehnyt vuodesta 2007. Töitä, jotka eivät ole vastanneet koulutustani, mutta töitä kuitenkin. Viimeisin työpaikkani, josta lähdin äidiksi, maksoi ihan hyvää palkkaa ja oli vakavarainen ja ns. turvallinen työnantaja (firmalla menee paremmin kuin satavuotisessa historiassa ehkä koskaan aiemmin.)

Pitkän alustuksen jälkeen, minua siis askarruttaa töihin paluu. Olen minimoinut vaihtoehtoni kolmeen:

1) Palaan vanhaan työhöni

puolesta: Työhön nähden hyvä palkka. Työpaikka lähellä ja työajat ei veny pitkiksi. Tuttu juttu, ei stressiä.

vastaan: Tylsä työ, ärsyttävä päällikkö. Supersovinistinen työilmapiiri.

mahdollisuus: Voisin ehkä saada vaihtaa osastoa, joka toisi uuden pomon ja työn kuva hieman muuttuisi. Mutta tämä ei ole varmaa.

2) Etsin uuden työpaikan kesän 2012 loppuun mennessä

puolesta: Ehkä uusi, hyvä työpaikka. Haasteita, uusia tuttavuuksia ???

vastaan: Ojasta allikkoon-mahdollisuus. Uuden työn stressi samaan aikaan kun tytöt aloittaisivat päiväkodissa. Työnhaku vie aikaa ja voimia.

mahdollisuus: Löytää vihdoin koulutustani vastaavaa työtä Tanskasta.

3) Jään kotiin, kunnes tytöt ovat 2 vuotiaita

puolesta: Tytöt saavat olla kotona. Minä saan olla heidän kanssaan kotona. Tanska maksaa hyvää korvausta kotona olosta, tulomme eivät laskisi vuoden aikana juuri lainkaan, kun otetaan huomioon vaihtoehtoisen päivähoidon maksut.

vastaan: Kestääkö mun pää? Menetän työpaikkani. Vaikka saisin hyvän korvauksen kotona olosta, työpaikkaani en saisi pitää. Tukea saisin kunnes tytöt ovat 2v. Mitä jos en löydä uutta työtä kotona olon jälkeen? Tanskan talous on myös kriisissä vaikka emme eurossa olekaan.

mahdollisuus: Jotta pää kestäisi, ilmottautuisin todennäköisesti avoimen yliopiston kurssille/kursseille lukemaan jotain oman alani juttuja. Siinä saisi todennäköisesti uusia kontakteja, kielitaito paranisi entisestään ja opiskelustahan ei nyt koskaan ole haittaa.

 

Pitääkö mun edes oikeasti miettiä tätä? Mielellään saa kommentoida. Mitä sinä tekisit?

 


yökylässä ensimmäistä kertaa

22 heinäkuun, 2011

Anoppini miehellä on heinäkuussa synttärit, joita juhlitaan joka vuosi mökillä. Tänä vuonna oli kutsuttuna vain lähiperhe ja paikalle pääsi 4 perhettä johon kuului yhteensä 8 lasta. Meidän kaksi mukaan luettuna. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme yökylässä tyttöjen kanssa – he olivat tasan 7 viikkoa vanhoja.

Illalla alkoi olla merkkejä siitä, että tytöt reagoivat vieraassa paikassa olemiseen. Huudon aloitti pienempi tyttö. Anoppi vei molemmat vaunulenkille pois kuuloetäisyydeltä, jotta me miehen kanssa saatiin syötyä. Samaan aikaan miehen veljen 4kk tytär meni heittämällä nukkumaan ja nukkui (kuten aina) 10 tunnin yöunet (grr..)

Ilta ja yö meni niin, että kun toinen tyttö rauhoittui niin toinen aloitti. Isompi sai yöllä suorastaan paniikkikohtauksen omaisia itkukohtauksia, jotka ei menneet ohi muuten kuin niin, että otin hänet tiukkaan syliotteeseen rinnalle ja heijasin ees taas. Siinä oli itku jo itselläkin lähellä.

Aamulla mies lähti tunnin yöunilla pelaamaan golfia ja minä jäin sänkyyn. Veljentyttö viereisessä huoneessa heräsi 10 h yöuniltaan ja vanhemmat alkoivat ravata vessassa, ulkona jne. ja anoppikin tuli sinne päivittelemään kuinka hyvä tyttö hän on. Siihenhän meidän pikkuinen havahtui ja huomasi taas olevansa uudessa paikassa ja aloitti huutamisen.

Nyt ollaan kotona ja vähän levottomia ovat tytöt edelleen. Välillä on hyviä pätkiä ja sitten taas tulee paniikki ja molemmat huutaa niin, etteivät happea saa. 

Seuraavan kerran kokeillaan matkustaa parin viikon päästä. Saatiin anopin firman mökki viikoksi elokuussa ja ajellaan sinne tyttöjen kanssa. Toivottavasti se menee jo edes vähän paremmin.


lauantai-iltana

18 kesäkuun, 2011

Istuimme miehen kanssa olohuoneen lattialla ja söimme illallista mahdollisimman hiljaa, kalisuttamatta astioita. Tytöt nukkuivat sohvalla eikä me uskallettu istua sekaan, jotta eivät vaan heräisi. Takana pitkä tainnutustaistelu  molempien kanssa. Illat on välillä hankalia – kumpikaan vauva ei tahdo rauhoittua.

Kysyin mieheltä, että onko tämä vauva-arki erilaista mitä hän oli odottanut. No olihan se. Itsellenikin tämä oli yllätys. Elämme syötöstä toiseen ja siinä välissä vaihdetaan vaippoja, steriloidaan pulloja, pestään astioita, ripustetaan pyykkejä, nukutetaan/rauhoitellaan vauvoja. Joskus on aikaa kirjoittaa blogia, surfata netissä, nukkua päikkärit. Mutta nämä luksushetket mahdollistaa vain se, että meitä on kotona kaksi. Mies huokaisi, että päivät menee niin nopeasti ilman että me tehtäisiin mitään sen kummempaa – ja kohta hänen täytyykin mennä takaisin töihin (elokuun viimeisinä päivinä). Ei meillä suuria suunnitelmia ollut mutta tämä täysipäiväisyys ja kiire vauvojen hoidossa oli kuitenkin yllätys.

Kaksi vauvaa työllistää kaksi aikuista todella täyspäiväisesti. En osaa edes kuvitella miten jotkut äidit jaksaa yksin kahden kanssa ihan alusta asti. Minä olen joka päivä sanonut miehelle, että olen vaan niiiiin onnellinen, että hän on täällä mun kanssa koko kesän.

Tytöt on mahtavia ja ollaan molemmat miehen kanssa todella onnellisia heistä. Mies sanoo useasti minulle, että ”ajattele, meillä on kaksi”. Niin pitkään jo ajateltiin, ettei me koskaan saada sitä yhtäkään. Nämä kaksi ihmettä nukkuu tuossa vieressä ja miehen passitin myös nukkumaan muutaman tunnin nyt, kun kerrankin on hiljaista ja rauhallista. Elämä on pieniä ihmeitä täynnä.


helpottaa

15 kesäkuun, 2011

On pakko täälläkin todeta, että ehkä tuo viime postauksen terävin kärki johtui osaltaan hormoneista. Olemme edelleen sairaalassa mutta lievä ahdistus, pelko ja hermostuneisuus on poissa ja olen nauttinut vauvoista ja heidän kanssaan hääräämisestä ihan eri tavalla. Toki se on täällä sairaalassa helpompaa kun ei tarvitse hoitaa kotia siinä sivussa mutta on kuitenkin mukava todeta, että tällaiset hyvät päivät korvaavat satakertaisesti nuo huonot hetket. Pitää vain yrittää muistaa se, kun seuraava huono hetki iskee.

Verenpaine heittelee taas. Ei niin rajusti kuin aiemmin mutta saa nyt nähdä. Lääkäri päättää taas kierroksellaan, päästäänkö kotiin vai ei. En ole sen suhteen kovin optimisti – eiköhän ne ensin halua paineet edes jonkinlaiseen kontrolliin. Oli pakko hankkia kotiinkin kunnollinen mittari, ettei tarvitse sen takia lääkäriin vaivautua. Tuli sillekin ”ylimääräiselle” sadalle eurolle käyttöä.