klubilaiset

Olen lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan heimolaiseen.

Meillä kävi puhelinfirman mies ja nopeasti kävi ilmi, että a) hän on ulkomaalainen ja tytöt nähtyään b) itse kaksonen. Juttuahan riitti. Monte Negro ja Suomi ovat ehkä vähän eri asia mutta ulkomaalaisia olemme joka tapauksessa ja pelkästään aksentti tanskan kielessä aiheuttaa usein nokan nirpistyksiä tässä ulkomaalaisvastaisessa  ulkomaalaisiin varauksella suhtautuvassa kansassa. Minua luullaan yleensä jostain syystä aina ruotsalaiseksi. Puheessa on varmaan ruotsin sanoja silloin tällöin. Entinen pomoni taas sanoi, että näytän enemmän ruotsalaiselta kuin suomalaiselta. Enkä todellakaan ole pitkä, kaunis blondi. En kysellyt selvitystä kantaan sen enempää – se olisi kuitenkin ollut jotain tylsää🙂 Kaksosuus taas on sellainen juttu, että sitä saman tien tuntee kuuluvansa samaan klubiin. Siitä riittää aina puhuttavaa ja kokemukset ovat usein niin samanlaisia, erilaisista asetelmista huolimatta. Siinä vaan on jotain, joka yhdistää saman tien.

Tänään menin tyttöjen kanssa naapurin pyöränkorjaajamiehen luo. Hän on Iranista ja olemme monesti jutelleet ihan vain ulkomaalaisjuttuja ja hänen kokemuksistaan Suomesta, Tanskasta ym. Nyt hän näki tytöt ensimmäistä kertaa ja innostui heti. Kävi ilmi, että hänellä itsellään on kaksoset, tyttö ja poika. Lapsista emme aiemmin koskaan ole jutelleetkaan. Mies perheineen joutui pakolaisiksi vauvojen ollessa pieniä ja päätyivät tänne Tanskaan. Näinkin erilaisista lähtökohdista huolimatta olimme saman tien klubilaisia, kaksosten vanhempia.

No, toisaalta – äitiryhmässä en tätä klubihenkeä aistinut… Ehkä se onkin tuo yhdistelmä ulkkis+kaksoset, joka yhdistää🙂

5 vastausta artikkeliin: klubilaiset

  1. Viv kirjoitti:

    Hienoja kohtaamisia!🙂 Kaksosiin ja kaksosten vanhempiin on tosiaan kiva törmätä, kyllä siinä väkisin on jonkinlaista hengenheimolaisuutta vaikka taustat olisivat muuten kuinka erilaiset. Ja ihan varmasti tuo ulkomaalaistausta yhdistää myös!

    Vauvavaiheessa varmaan kaikki perheet elävät vielä niin omassa ”kuplassaan” ettei sellaista hengenheimolaisuusfiilistä ehkä saavuta vielä.. Ja ehkä se sattumalta kohtaaminen tuntuu mukavammalta kuin erikseen järjestetty ryhmätilaisuus. Yhteisen jutun löytäminen vieraan ihmisen kanssa sattumalta ja yllättäen taas ilahduttaa aina.

    Me tavattiin kahvilassa jokunen aika sitten toinen kaksospari; 80-vuotiaat identtiset siskokset. Oli tosi hauska kohtaaminen heidän kanssaan, vaikka vain muutamia sanoja ehdittiin vaihtamaan.🙂 Jotenkin musta on aina ihan huikeaa huomata että on aikuisiakin kaksosia, jostain syystä mielllän kaksoset aina lapsiksi! xD

  2. Mimmi kirjoitti:

    Mä törmäsin myös joskus vanhainkodissa kaksosten äitiin, joka oli saanut omat tyttönsä 60v sitten. Olivat painaneet yhteensä noin 2.5kg mutta jääneet henkiin. Sanoi vielä heti alkuun, että ei yleensä vieraille lähde haastelemaan mutta kun näki kaksoset, niin oli kuitenkin pakko😀

    Mun isällä oli kaksosveli, joten olen kasvanut noiden aikuisten kaksosten parissa. Ja nähnyt kyllä läheltä kuinka vahva se side voi olla – muutkin sisarukset ovat toki läheisiä mutta kaksosveli oli aina se aisapari.

  3. k kirjoitti:

    niin,äitiys…
    Onko äitiys semmoista kilpavarustelua henkisesti ja fyysisesti, ettei siihen voi yhteenkuuluvuutta ympätä mukaan?
    Minulla on semmoinen olo, että äitiys on murroksessa . Takana hengittää äitimyytti ja edessä on äitiyden vapautus kulttuurisesta ”hyvä äiti, laattialuuttuäiti” vaatimuksesta.
    Esimerkiksi se, mitä Salamatkustaja kirjoittaa, on niin ”radikaalia”, että minun äitiyteni alkutaipaleella 90-luvun puolivälissä se olisi ollut aivan ennenkuulumatonta. Ja kuinka paljon juuri sellaista näkökulmaa olisin omassa ahdistuksessani ja kipuilussani, täydellisyydentavoittelussani ja siinä, että suoritin äitiyttä ulkoisista vaatimuksista käsin, tarvinnut! Mutta sitä ei voinut edes kuvitella silloin, sellaista ajattelutapaa ja tiettyä rentoutta ei ollut edes olemassa ainakaan siinä maailmassa jossa minä silloin elin ja liikuin.

  4. Mimmi kirjoitti:

    Nyt on kai jotenkin muodissa olla uraäiti – tai ainakin uraäiti/kotiäiti vastakkainasettelu on jossain koko ajan tapetilla.

    En tiedä. Minä viihdyn kotona ja lastenhoito on paljon antoisampaa kuin työ. Tottakai on niitä päiviä kun kaikki vaan ottaa päähän ja haaveilen konttorista ja päätetyöstä. Mutta sinne ehtii takaisin, lapset on pieniä niin vähän aikaa.

    Taidan olla tässä suhteessa todella epämuodikas. En myöskään voisi vähempää välittää mitä muut ajattelee tai asettelee hyvän äitiyden arvoiksi. Minulle on tärkeintä se, että minä, lapset ja mies olemme tyytyväisiä. Jos raadan itseni hengiltä perheen eteen, se ei todellakaan ole kenenkään etu pitkässä juoksussa. Tasapainon löytäminen tässä kaaoksessa on toki haaste🙂

  5. k kirjoitti:

    Näin juuri! Itselle ja omalle perheelle sopivat ratkaisut ovat avainasemassa. Mikä siinä itselläni olikin, että piti niin muiden mielipiteitä miettiä. Tai jotain yleistä ,kuvittelemaani ”oikeaa” tapaa toimia äitinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: